Huoli huumeista ja huomisesta

”Vuodesta 2010 vuoteen 2017 huumerikokset ovat lisääntyneet Lahdessa 71 prosenttia.” kirjoitti YLE toukokuun 23. päivä julkaisemassaan uutisessa.

Lahdessa on tehostettu huumerikosten torjuntaa ja tutkimusta jo pidemmän aikaa, mikä toki vaikuttaa siihen, että myös rikosten määrä näennäisesti kasvaa, kun rikoksia paljastetaan ja kirjataan enenevässä määrin.

Ei se toki poista sitä tosiasiaa, että huumeita on ongelmaksi asti, koko maassa ja maailmassa, kun vain silmät auki tallustelee. Ja helppoahan näitä aineita on käsiinsä saada, niin myös muualla.

Valistustyötä tehdään esimerkiksi kouluissa, mutta miten? Se yksi tai kaksi sessiota vuodessa ei ehkä riitä. Ne on omankin muistikuvan mukaani olleet vain sellaisia mukavia ylimääräisiä, normaalista kouluarjesta poikkeavia hetkiä. Jos huumeet otettaisiin jokapäiväiseksi keskustelunaiheeksi, olisi se kenties tehokkaampaa. Miten, en tiedä, mutta uskon kasvatuksen ammattilaisilla löytyvän siihenkin ideoita, kun vain annetaan tilaisuus.

Ehkä myös inhomarkkinointi toimisi tässäkin. Nythän nuorille näytetään esimerkiksi liikenneonnettomuuksista pysäyttäviä ja hätkähdyttäviä videoita, kuvia ja tarinoita.

Lööpeissä pyörivät huumejulkimot ei anna oikeaa kuvaa huumeiden käyttäjän todellisuudesta. Jospa rohkean päräyttävä silmille hyppäävä bussipysäkkimainoskampanja rohkaisisi myös vanhempia keskustelemaan lastensa kanssa huumeista entistä syvemmin.

Toisaalta, niin paljon kuin esimerkiksi kiusaamisen vastaista työtäkin tehdään, ei kiusaamistapaukset ole vähentyneet. Kiusaaminen vaihtaa vain muotoaan, ja mikä pahinta, välttämättä (räikeimpiä tapauksia lukuunottamatta) kiusaaja ei edes ymmärrä ja tajua kiusaavansa, ilman, että kiusattu sen kaikin mahdollisin keinoin tuo ilmi ja sivulliset uskaltavat puuttua huomatessaan moista toimintaa. Ehkä näissä ns. trendihuumeissa ei nuoret aina tajuakaan ottavansa huumeita, vaan jotain millä saa vähän lisää potkua arkeen. Siksi sivullisten puuttuminen on tässäkin kohtaa tärkeää. Jos huumebisnes näyttäytyy kaikille keskustassakin kulkeville, niin rohkeasti puuttumaan. Ei tarvitse itse mennä väliin, mutta ilmoittaa vaikka poliisille näkemänsä. Siitä se lähtee, kun meistä jokainen lopettaa sen ajattelun, että ”kyllä joku muu siihen puuttuu”. Ei puutu. Sillä me mahdollistamme tällaiset ongelmat. Suljemme silmät ja uskottelemme itsellemme, että kaikki on hyvin, joku muu hoitaa. Kaupunki hoitaa. Ja mikäs se kaupunki onkaan? Se olemme me, kaupungin asukkaat.

Työnhaku se vasta kovaa työtä onkin

Pakko tunnustaa, että olin suht onnellinen määräaikaisen työsuhteeni loppumisesta äitiyslomani aikana. Pääsin jatkamaan mielestäni päivähoitoon laitettavaksi aivan liian pienen ja kehittymättömän lapsen kanssa kotikasvatusta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Lapsi kasvoi ja vei resurssejani niin, ettei työnhaulle jäänyt aikaa eikä voimia. Kun lapsi ei ole päivähoidossa saamassa varhaiskasvatusta ja oppimassa, kuinka toisten kanssa toimitaan, on suositeltavaa hoitaa tätä seikkaa käymällä muunlaisissa avoimissa paikoissa. Tällaisia ovat perhekahvilat, kerhot, ihan vaan leikkipuistot ja niin edespäin. Lisäksi pitää ulkoilla, liikkua, oppia ja kokea kaikenlaista uutta. Ei siinä siis lapsen kanssa aikaa työnhaulle jää. Se kun vaatii keskittymistä. Iltaisin taas alkaa jo itseäkin uuvuttaa päivän touhuilut ja jatkuva läsnäolo niin, ettei ainakaan minulla ajatus toimi mitenkään nokkelasti työhakemuksia ajatellen.

Kerron tässä esimerkin viimeisimmästä työnhausta. Bongattuani työpaikkailmoituksen, käytin ehkä noin tunnin verran hakemuksen laatimiseksi. Konsultoin tuttuja, jotka oikolukivat ja ehdottivat joitain muutoksia ja lisäyksiä. Ehkä aikaa lähetyseen asti meni yhteensä enemmänkin kuin vain tunti. Ja jos työnantaja ei olisi ollut minulle aiemmin edes jollain tasolla tutuksi tullut organisaatio, olisi minulla varmasti mennyt vielä toinenkin tunti, tai ainakin puolikas selatessani heidän viestintäkanaviltaan erilaisia vinkkejä, joita hakemusta laatiessa voisi hyödyntää. Sähköpostin mentyä odoteltiin. Ja tulihan se kutsu haastatteluun. Ja kuten nykyään on monessa paikkaa tapana, tuli soiton perässä sähköpostiin ennakkotehtävän ohjeet materiaaleineen. Lukemista, lukemista ja perehtymistä. Pelkästään postiin tulleita materiaaleja kahlasin ja sisäistin varmaan pari tuntia. Lisäksi pari tuntia vierähti ennakkotehtävän ideoita päässä pyöritellessä, ja muualta niitä varten lisätietoa hankkiessa. Sitten se varsinainen ennakkotehtävä. Olisi tämän kai voinut tehdä rumana A4-paperinakin, mutta päätin ehkä erottua joukosta laatimalla visuaalisestikin mukavan Prezi-esityksen. Tähän luulin upottaneeni kolme tuntia. Flunssa iski tuolloin pahasti päälle, ja nyt kun mietin, että työstin esitystä klo 17-21 välisen ajan vain pienillä juomatauoilla, huomaan kuluttaneeni siihen neljä tuntia. Ehkäpä jos flunssan aiheuttama olotila olisi laskettu pois, pitkää Prezin rakennustaukoa ei olisi ollut ja en olisi niin täydellisyyteen tähtäävä tällaisissa tuotoksissa, olisi tuo aika tosiaan lyhentynyt tuntiin. Omaa tyhmyyttä siis, ja olosuhteiden pakkoa. Kenties jos olisin jo edeltävänä päivänä hoitanut lapsen mummulaan yökyläilemään ja tehnyt esityksen terveenä, olisi sekin vaikuttanut käytettyyn aikaan. No, ennustaja kun en ole, en voi tästä itseäni suuremmin moittia.

Varsinaiseen haastatteluun Helsinkiin kulutin tietty matkoihin edestakaisin sen pari tuntia. Haastattelu itsessän kesti tunnin. Mikäli sikäli onnistuisin, olisi tiedossa jatkohaastattelu toisena päivänä. Ja niin vain tuli kutsu jatkokierroksellekin, heti seuraavaksi päiväksi. Pikaisesti konsultointia taas, mitä haastattelussa tällä kertaa voisi seurata. Miten voisin vielä perehtyä ja mitä kannattaa vielä ”opiskella”. Kaiken kaikkiaan ehkä vielä 2-3 tuntia käytin erilaista tietoa kahlatessani. Mikään ei tuntunut yön pikku tunteina jäävän päähän kunnon särky- ja kuumelääkityksen alla. Ja seuraavana päivänä taas Helsinkiin tunnin matkustus, noin tunnin haastattelu ääni käheänä, nenä aivan tukossa ja pää sellaisessa paineessa, että omat ajatuksetkin lähes kaikuivat. Ja sitten kotiin jännittämään. Tai lähinnä oloaan parantelemaan ja huilaamaan. Että jos tässä nyt laskee tunteja, niin sellaiset arviolta 15-20 tuntia meni tähän yhteen työnhakuun. Ja ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”. Jei. Tulin kakkoseksi. Harmi, ettei näistä kakkossijoista saa palkintoja, minulla niitä olisi jo aika liuta. Ne ei lämmitä mieltä, eikä juuri taloakaan. Kaverini toki tsemppasi, että ”Ajattele, olet kuitenkin tullut nyt monta kertaa kakkoseksi eri rekryissä. Et vikaksi, et kolmanneksi tai neljänneksi tai miksikään muuksi vaan kakkoseksi, se on aika hyvin se.” Onhan se, mutta työnhaussa muilla kuin ykkössijoilla ei ole merkitystä. Ehkä se hieman kohottaa itsetuntoa, mutta ei tarpeeksi estääkseen sen hakuun käytetyn ajan ja nähdyn vaivan hukkaan valumisesta aiheutuvan romahduksen. Hetki menee, kun miettii taas seuraavaa yritystä, että miksi vaivautua. Eihän minusta ole kuin kakkossijoille. Mutta niin sitä vaan on pakko yrittää. Ei se helppoa ole. Eikä mielekästä.

Ja jottei tämä kaikki olisi näinkään helppoa, on valtiomme päätöksentekijät päättäneet kaikessa viisaudessaan, että työttömien tulee tehdä töitä 18 tuntia tai osallistua työttömyyspalveluiden tarjontaan viiden päivän ajan about jonkun kolmen kuukauden työttömyysjakson aikana, TAI MUUTEN (kuulostaa just niin kepiltä porkkanan sijaan) tukea leikataan. Kysynpä vaan, että mistä sen 18h töitä löytää??? Ja kuinka monta tuntia sen hakemiseksi meneekään… Ja että mistä ihmeestä sitä ihminen järjestää lapselleen hoitopaikan siksi aikaa? Huh. Kyllä olen kokoomuslainen ja tiedän, kyseinen puolue siellä istuu päätöksiä tehtailemassa. Mutta, että onko siellä ihan oikeasti mitään todellisuuden tajua tämän päivän työnhausta ja muista arkeen liittyvistä, osin heidän itsensä suunnittelemista arjen haasteista (kuten subjektiivinen hoito-oikeus)??? Tai saahan sitä tilattua kotiinkin lastenhoitajan, mutta kyllä se tulee sitten niin kalliiksi jo, että mieluummin antaa leikata sen rangaistusprosentin tuestaan pois. Ja minä kun luulin, että kaikenlaisia loukkoja tässä yritetään purkaa. Päinvastoin. Ihan lähtökohtaisestikaan ei kaikkia työttömiä voi laittaa samalle viivalle. Se on silkkaa typeryyttä, mutta harva sitä ymmärtää, ennenkuin itse kokee. Onneksi noilla maamme ykköspäättäjillä ei sellaista ole sopeutumiseläke turvanaan tiedossa hetkeen. Tekisi mieli päättää tämä kommarimaisesti VMP lausahdukseen ja irtisanoutua puolueestakin. Mutta eihän se mitään hyödyttäisi. Jatkan tässä siis kohti seuraavia rekrytointeja.

Ai niin ja kritisoijille tiedoksi. Olen hakenut töitä myös kaupan kassalta yms, mutta en pääse edes haastatteluihin asti. Etsivät varmasti pidempiaikaisia työntekijöitä, ja huomaavat, että oma tähtäimeni on toisaalla. Oman fysiikkani tuntien en myöskään viitsi hakea esimerkiksi siivoustehtäviin, sillä muutaman päivän jälkeen jäisin järjettömän kivuliaiden hermopinteideni kera sairaslomalle. Eikä se työnantajaa ajatellen ole kovinkaan kiva kuvio. Toisaalta, kai se kohta on pakko.

Tavoitteena Lahden oma Pikku Kakkosen teemapuisto


Melkein kahden kuukauden blogitauko. Myönnetään. Vaaliähky voi iskeä kirjoittajallekin. Varsinkin kun tuottaa sisältöä moneen eri paikkaan, monelle eri taholle ja monessa eri muodossa.

Twitter on nousemassa uudestaan suosikikseni. Ei sitä turhaan microblogiksi kutsuta. Oikeaan blogiin kirjoittaessa pitäisi olla aina jotain ajatusta suurempaa mietintöä pohjana. Twitterissä riittää pieni aloitus, josta seuraa joskus laajempaakin keskustelua. Mielekkäämpää minulle, kuin tällainen yksinpuhelu.

Luottamuspaikat muuten jaettiin. Saanen jatkaa radio- ja tv-museosäätiön hallituksessa vielä tämän kuluvankin vuoden jälkeen. Se on aika huippu juttu, sillä mielestäni meillä on hommat pahasti kesken. Uusittu museo näyttelyineen on auki, mastosta hyppivät basehyppääjät, mutta näköalaravintola puuttuu vielä. Sen työstöä jatketaan. Radiomäki ja erityisesti museon alue olisi mielestäni oiva paikka Pikku Kakkos-teemaiselle, isolle leikki- ja touhupuistolle, jossa kierrellessä voisi pienemmät ja isommat kuluttaa aikaansa yhdessä tai erikseen. Nivoutuisi aika hyvin yhteen museon sisällönkin kanssa, onhan Pikku2 ilahduttanut meitä suomalaisia television katsojia jo 40 vuoden ajan. Tätä olen jo ehdottanut, ja aion tottavie jatkaa asian tiimoilta jatkossakin, tavoitteena puiston toreutuminen. 

Lisäksi toimin Sari Niinistön varajäsenenä Sivistyslautakunnassa, sekä Ida Rantasen varajäsenenä Päijät-Hämeen jätelautakunnassa.

Vaalitulos, miten meni omasta mielestä

Vaalit tuli, vaalit meni. On aika pienen päiväkirjamaisen pohdinnon, mistä on ehkä hyötyä seuraavissa vaaleissa, jos sellaiseen tilanteeseen vielä päädyn. Ääniä kertyi 87 ja sijoitus vertauslukujen perusteella 179./404. kaikkien lahtelaisten ehdokkaiden välisessä vertailussa. Edellisissä vaaleissa 2012 äänisaldoni oli 49, ja sijoitus 178./354. Aika hauska juttu siis. Sijoitus periaattessa parani, koska ehdokkaita oli nyt tasan 50 enemmän kuin edellisissä kuntavaaleissa.

Äänimäärä ei ihan tuplaantunut, vaikka alunperin suunnittelinkin lähteväni näihin vaaleihin sillä fiiliksellä, että työtä tehdään ja läpi mennään niin, että heilahtaa. Toisin kävi. Jännästi tuo energiaa täynnä ja uusia seikkailuja vailla oleva taapero järjestää suunnitelman jos toisenkin aina uuteen muotoon. Vaikka tässä onkin aikalailla oppinut elämään hetkessä itsekin, niin vaalikampanjointiin se ei ihan toiminut. Olisi aika tarkalleen pitänyt aikatauluttaa kaikki menemiset niin lapsenhoidon kuin potentiaalisen äänestäjäkunnan liikkumisen kannalta. Nyt kävi niin, että esimerkiksi asuinalueemme leikkipuistokierrokset olivat aivan yhtä tyhjän kanssa, kun missään puistossa ei visiittiemme aikaan ollut paikalla harakoita ja tinttejä lukuunottamatta yhtään ketään.

Myöskään flyereita en luukuttanut, paitsi 40 itsetulostetusta mainoksesta ehkä reilut puolet lähinaapurustoon. Muut meni muutamien torin vaalikylässä seisomisten aikana suoraan kädestä käteen. Kierrätysnalleavaimenperiä sen sijaan jaoin varmaan yli sata kappaletta oman nettisivuosoitteeni ja äänestysnumeroni kera. Tosin monesti samaan perheeseen niitä meni kaksin kappalein. Etelä-Suomen Sanomien lukija-palstalle kirjoitin vaaleja edeltäneen puolen vuoden aikana kolme kertaa, joista jokaisesta sain tuntemattomilta palautetta. Hyvää ja huonoa. Aiheutinpa ainakin keskustelua. Ja sain yhden henkilökohtaisen Näppis-palautteenkin. Hahah, pidän sitä suurena saavutuksena.

Lisäksi minulla työkaluna oli nämä omat nettisivuni, jotka avasin edellisten vaalien yhteydessä ja olen vaalien välilläkin kirjoittanut blogiin ajankohtaisista tai omaa mieltä askarruttavista asioista. Ja aion näin tehdä jatkossakin. Samoin Facebookin poliitikko-profiiliani (sivu oikealta nimetlään, ettei nyt somen kaikkitietävät ylinerot konsultit pahoita mieltään väärästä termistä) olen päivitellyt sieltä 2012 vuodesta alkaen. Välillä vähemmän, välillä enemmän. Tottakai ennen vaaleja, kun jokaisen ehdokkaan on lausuttava ajatuksiaan julki, on tuo määrä kasvanut, ja sekös monia on ottanut pattiin, mutta sellaista se on. Niin se kiihtyy päivitystahti monessa muussakin asiassa, jos vaikka yrityksellä on loppuunmyynti tai sesonkiale niin tottakai loppua kohden tahti kiristyy, että yhä useampi vastaanottaja tavoitetaan.

Enemmänkin olisin ehkä voinut somessa aktivoitua. Kommentoida kaikissa paikallisryhmissä, aloittaa keskusteluita ja tyrkyttää mainostanikin joka paikkaan. Kerran taisin vaalimainokseni julkaista Lahti-ryhmässä ja kerran Lahden alueen äidit -ryhmässä, jossa tosin pariin kuntavaaliehdokkaat-ketjuun lisäsin myös omat tietoni. Muutaman kymmenen euroa yhteensä sijoitin somemainontaan Facebookissa, mutta suurempi vaikutus varmaan oli sillä, että kävin kaverilistaani läpi ja lähestyin vanhojakin tuttuja yksityisviestillä ehdokkuudestani. En tosin ehkä tarpeeksi agressiivisesti. Se on vaaliminäni suurin heikkous, en koe itseni tyrkyttämistä luontevaksi. Ja se tyrkyttäminen alkaa jo sellaisen tiiviin kampanjatiimin hankkimisesta. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt kasata kunnon kampanjanyrkki hoitamaan kampanjointia tehokkaasti ympäri kaupungin, ja minun kanssani yhdessä kiertämään eri paikkoja. Kun ei se itsensä tyrkyttäminen ole kivaa, niin sentään siihen kykenen, että mukana on ns. wingman tai wingwoman tekemässä sitä myyntityötä. Ja aloittaa tämä homma jo puoli vuottaennen vaaleja.

Somessa omaa kampanjointiani ehkä hieman väsytti Lahden Kokoomuksen FB-sivujen ylläpito. Vaikka se muulloin on sellaista kaiken muun tekemisen ohessa sivumennen ja huomaamattomasti hoituvaa tehtävää, oli vaalien alla tehtävä huomattavasti tarkempaa taustatyötä ja suunniteltava päivityksiä enemmän. Toisinaan pienen päivityksen takana oli valtavasti käytettyä aikaa ja vaivaa, joka tuon alussa mainitsemani taaperoyhteyden johdosta tarkoitti usein kuutamohommia yöaikaan muiden nukkuessa.

Kaiken kaikkiaan, tehtyyn työhön nähden olen aivan tyytyväinen äänimäärään. Pikkuinen pettymys toki, ettei valtuustopaikkaa tälläkään kertaa tullut, mutta sen tiesin jo ennalta, kun huomasin, ettei resurssit yksinkertaisesti riitä mihinkään. Nyt kuitenkin saan varmasti jotain luottamustehtäviä kaupungin eri toimielimissä, ja pääsen vaikuttamaan niiden kautta meidän kaikkien lahtelaisten arkeen.

Lapsiperheiden asialla

Työskennellessäni Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisyhdistyksessä 2013-2015 pääsin tutustumaan lapsiperheiden arjen moninaisiin haasteisiin niin valtakunnallisesti, mutta erityisesti paikallisesti täällä Lahdessa. Hyvinkin läheltä. Työssäni opin erityisesti lapsiperheiden näkökulmasta saamaani kokemuspohjaista tietoa ammentaen, samalla kun sain viimekäden tietoa suoraan maan parhailta ammattikasvattajilta. Tämä mahdollisti ja mahdollistaa edelleen asioiden laajemman tarkastelun.

Mielestäni varhaiskasvatuksessa tulisi panostaa laatuun siten, että hoitavia käsiä on lakisääteistä minimimäärää enemmän. Etenkään subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen 20h/viikko ei tätä tavoitetta auta, vaan päinvastoin. Se saattaa jopa nostaa päiväkotiryhmien todellista lapsimäärää puolikkaiksi laskettavien osapäivähoitolasten myötä. Lisäksi hoito-oikeuden rajaaminen ja perhekohtainen tarkastelu lisää hallinnon työtä ja kirjaimellisesti sitä paperin pyörittelyä, mikä pahimmillaan syö rajauksen tuomat, niin sanotut säästöt. Puhumattakaan myöhemmistä tuki- ja erityispalveluiden kasvavasta tarpeesta kustannuksineen.

Koska osa vanhemmista katsoo asiaa pidemmälle tulevaisuuteen, on nykymenolla mahdollistettava jatkossakin perheiden valinnanvapaus pienten lasten päivähoidon osalta. Kotihoito on jatkossakin valinta, ja sitä tukemaan olisi Lahdessakin aiheellista tarjota kuntalisä, joka päivähoidon järjestämiseen verrattuna on suorastaan edullista. Toki joissain perheissä tilanne on sellainen, että päivähoito on kotihoitoa parempi vaihtoehto lapselle, ja siihen tulee jatkossakin erilaisten perhe- ja tukipalveluiden, kuten neuvolan kautta tarttua. Kuitenkaan tämä ”varmuuden vuoksi kaikki lapset noin 1-vuotiaasta alkaen päivähoitoon” -malli ei mielestäni ole valinnanvapauden mahdollisuutta mukaileva.

Myös koulujen suuret ryhmäkoot ja huonosti, vähin resurssein toteutettu inkluusio tulevat aiheuttamaan nyt syntyneistä säästöistä huolimatta suuria kustannuksia myöhemmin tulevaisuudessa. Opettajien ja ohjaajien jaksamiseen ja jatkuvaan koulutukseen kaikenaikaa muuttuvassa työympäristössä erilaisine vaatimuksineen on panostettava entistä enemmän, niin varhaiskasvatuksessa kuin opetuksessa.

Ja kyllä. Tämä vaatii rahaa. Enkä näitä asioita voi siksi luvata, koska kaupungin budjetti on rajallinen. Eikä olisi kovin järkevää luvata muutenkaan mitään, sillä yhtenä 59 valtuutetusta ei kukaan yksin päätöksiä tee. Mutta nämä ovat mielipiteitäni, arvomaailmaani kuvaavia tahtotiloja. Jos olet samoilla linjoilla, on meillä yhteinen tavoite.

NORJA VALTUUSTOON!

PS. Olen ihan vakuuttunut, että niinkuin sote-puolella oli, hyvinvointikuntayhtymähän sen on toimillaan hyvin osoittanut, on myös sivistyspuolella paljon karsittavaa hallinnon puolella. Rahoja voisi tuolloin ohjata enemmän varsinaiseen tekemiseen.