Elämä

Pitäiskö tästä puhua kotona?

Alakoululaiset jäi kiinni rysän päältä rikkoessaan toisten omaisuutta. Lapset eivät ymmärtäneet sen olevan väärin, koska joku muukin oli niin tehnyt. Lasten vanhemmille tästä ehdotettiin puhuttavan kotona vähän lisää. Siis tottakai, näinhän sitä luulisi jokaisen vanhemman tekevän, kiittävän tiedosta ja ottavan homman haltuun lasten kasvattajana. Opettavan, mikä on oikein ja mikä väärin, miten saa toimia ja miten ei. Ehkä miettivän yhdessä, miten asian voisi korvata ja miten toimia vastaisuudessa esimerkiksi silloin, kun näkee muiden tekevän vastaavaa. Sitähän se on, vanhemmuus. Mutta yllättäen vanhemmat olivatkin huolissaan lastensa saavan niskoillensa syyt jostain, mihin muutkin olivat olleet osallisina.

Milloin se, että joku toinen on toiminut väärin, on oikeuttanut myös muut toimimaan niin? Ja milloin tällaisen toiminnan hyväksymisestä on tullut hyväksyttävää? Koska siitähän tuossa esimerkissä on kyse. Ja vastaus on yksinkertainen. Silloin, kun vanhempi on kadottanut ajatuksen itsestään kasvattajana. Miksi näin pääsee käymään?

Siluettikuvassa lapsi ja vanhempi

Kun vauvat on äitiensä vatsassa, käydään äitiysneuvolassa. Kun lapset on ulkona maailmassa, unohdetaan vanhemmat neuvolakäynneillä melko totaalisesti. Kaikki asiat keskittyy lapsen kasvuun ja taitojen kehittymiseen. Kukaan ei kysy miten vanhemmat kasvattajina pärjäävät ja edistyvät. Sellaisia peruskysymyksiä ruoasta ja nukkumisesta, jaksamisesta ja pärjäämisestä kyllä, mutta ei kysymyksiä kasvattamiseen liittyen yhtään syvemmin.

Mielestäni neuvoloissa olisi mahdollisuuden paikka ohjata vanhempia paremmin siihen, että oppivat ottamaan enemmän vastuuta lastensa kasvattamisesta kunnon kansalaisiksi. Nykyinen neuvolasysteemi on varmasti monelle hyvä ja auttava, ja asioihin varmasti saa kasvatuksessakin tukea ja apua, jos pyytää ja kysyy. Tai jos vastaa joihinkin tiettyihin kysymyksiin “väärin”, jotta neuvolahoitajan hälytyskellot soi. Mutta harva sellaista lopulta ehkä tekee tai apua pyytää. Varsinkaan ne, joille se eniten olisi tarpeen, koska eivät tajua olevansa hukassa kasvattajina.

Pienen lapsen käsi aikuisen käden päällä

    Pitäiskö tästä puhua kotona? Read More »

    Ne työttömät

    Innostuin korjaamaan ehdokaskollega Mikan veroaiheiseen blogiin liittyen, että työtönkin maksaa veroa. Itseasiassa työttömyyspäivärahan verotus on suhteessa ankarampi mitä saman verran palkkaa tienaavalla. Miksi näin? Joskus aikanaan tämä lienee säädetty kannustimeksi työttömyyden sijaan ansaita palkkaa työssä, jolloin samasta summasta käteen jää enemmän. Fiksuahan se onkin niin, harmillista vain, ettei sitä asiaa oikeastaan missään mainosteta eikä moni varmaan asiaa tajuakaan.

    Työttömistä puhuttaessa karsastan kuitenkin aina sitä stereotyyppistä ajatusta yhteiskunnan varoilla elelevästä sohvaperunasta, jota ei vain kiinnosta työnteko. Toki niitäkin takuulla löytyy, samoin kuin rappioalkoholisteja, joiden etuudet valuvat suoraan kurkusta alas. Tähänkin on toki syynsä, miksi ovat tällaiseen tilanteeseen päätyneet.

    Työttömien joukossa on kuitenkin osaavia, fiksuja, työntekoon motivoituneita työnhakijoita, joita ei syystä tai toisesta ole onni potkaissut rekrytoinneissa. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että monta hakemusta päivässä yli vuoden ajan kirjoittaneena, se ei aina ole helppoa. Usean kerran monivaiheisissa rekrytoinneissa saavutetut kakkossijat eivät lämmittäneet yhtään, vaikka olinkin siihen mennessä peitonnut kymmeniä tai satoja hyviä hakijoita. Silti joku oli aina parempi. Sillähän ei saanut olla merkitystä maaliviivalla häviämiselle, että olin pienen lapsen äiti. Eihän?

    Löydä työ -painike tietokoneen näppäimistöllä

    Kyse ei myöskään ollut siitä, ettäkö olisin ollut nirso. Hain siivoojaksi, kaupan kassalle, varastotöihin, postittajaksi, mutten päässyt edes haastatteluihin asti, koska erästäkin rekrytoijaa siteeraten “olisit kallis rekry, kun siirtyisit uusiin tehtäviin heti sellaisen tullessa vastaan ja perehdytys menisi hukkaan”. Tai jopa liian kokenut johonkin tehtävään. Miettikääpä sitä. Muutamia paikkoja taasen en kyennyt ottamaan vastaan, koska ne olisi pitänyt aloittaa heti, eikä lapselle ollut tuolloin päivähoitopaikkaa. Ei sitä sillä hetkellä voinut ennaltakaan hakea, kun Lahdessa subjektiivinen päivähoito-oikeus oli tuolloin rajattu. Olisihan sitä voinut palkata hoitajan, mutta loppupelissä oma työn tekeminen olisi tehnyt perheen tuloihin ison miinuksen, ja ihan niin innokas veronmaksaja en sentään ollut, että sellaiseen olisin lähtenyt. Maksoinhan sitä paitsi veroja ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahastani.

    Hetkittäin kuitenkin huomasin toivottomuutta työnhaussa. Uskoin, etten koskaan pääse töihin. Harmittelin, miksi sain perheenlisäystä kesken määräaikaisen työsuhteen. Olisin varmaan saanut jatkoa ja vakinaistettua paikkani ilman tätä onnellista perhetapahtumaa. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi kohdallani hyvin. Sain osaamisellani esimerkiksi luottamustehtävissä osoitettua sellaisia taitoja ja tietoja, joilla pääsin kuin pääsikin takaisin työelämään.

    Tiedän, että kaltaisiani on tällaisena silpputyön aikakautena useita. Eikä pelkästään pienten lasten vanhempia, vaan ikään ja taustaan katsomatta kaikenlaisia ihmisiä, joiden into ja motivaatio tehdä mitä tahansa työtä ei vaan riitä, tai on jopa liikaa työnantajille. Nämä ihmiset eivät ansaitse ryhmittelyä yhteen ja samaan “ne työttömät” lokeroon. (Ja älkää ymmärtäkö niin, että Mikan blogissa olisi näin tehtykään. Siitä kirjoituksesta päässäni syttynyt ajatus työttömien verotuksesta kirvoitti vain ajatteluani tähän, mitä nyt luet.) He ovat yhteiskuntamme kultahippuja. Täynnä intoa, tahtoa ja taitoa. Meidän pitäisi panostaa kaikkemme siihen, että he eivät luiskahda tuon itseänikin höyhenen kevyesti hipaisseen toivottomuuden puoleen, koska sieltä voi toisinaan olla vaikea kammeta ylös, vaikka eteen tuotaisiin kultatarjottimella se unelmien työpaikka, josta se tarmoa täynnä oleva aiempi työnhakija uskalsi vain haaveilla salaa.

    Ne työttömät Read More »

    Huoli huumeista ja huomisesta

    “Vuodesta 2010 vuoteen 2017 huumerikokset ovat lisääntyneet Lahdessa 71 prosenttia.” kirjoitti YLE toukokuun 23. päivä julkaisemassaan uutisessa.

    Lahdessa on tehostettu huumerikosten torjuntaa ja tutkimusta jo pidemmän aikaa, mikä toki vaikuttaa siihen, että myös rikosten määrä näennäisesti kasvaa, kun rikoksia paljastetaan ja kirjataan enenevässä määrin.

    Ei se toki poista sitä tosiasiaa, että huumeita on ongelmaksi asti, koko maassa ja maailmassa, kun vain silmät auki tallustelee. Ja helppoahan näitä aineita on käsiinsä saada, niin myös muualla.

    Valistustyötä tehdään esimerkiksi kouluissa, mutta miten? Se yksi tai kaksi sessiota vuodessa ei ehkä riitä. Ne on omankin muistikuvan mukaani olleet vain sellaisia mukavia ylimääräisiä, normaalista kouluarjesta poikkeavia hetkiä. Jos huumeet otettaisiin jokapäiväiseksi keskustelunaiheeksi, olisi se kenties tehokkaampaa. Miten, en tiedä, mutta uskon kasvatuksen ammattilaisilla löytyvän siihenkin ideoita, kun vain annetaan tilaisuus.

    Ehkä myös inhomarkkinointi toimisi tässäkin. Nythän nuorille näytetään esimerkiksi liikenneonnettomuuksista pysäyttäviä ja hätkähdyttäviä videoita, kuvia ja tarinoita.

    Lööpeissä pyörivät huumejulkimot ei anna oikeaa kuvaa huumeiden käyttäjän todellisuudesta. Jospa rohkean päräyttävä silmille hyppäävä bussipysäkkimainoskampanja rohkaisisi myös vanhempia keskustelemaan lastensa kanssa huumeista entistä syvemmin.

    Toisaalta, niin paljon kuin esimerkiksi kiusaamisen vastaista työtäkin tehdään, ei kiusaamistapaukset ole vähentyneet. Kiusaaminen vaihtaa vain muotoaan, ja mikä pahinta, välttämättä (räikeimpiä tapauksia lukuunottamatta) kiusaaja ei edes ymmärrä ja tajua kiusaavansa, ilman, että kiusattu sen kaikin mahdollisin keinoin tuo ilmi ja sivulliset uskaltavat puuttua huomatessaan moista toimintaa. Ehkä näissä ns. trendihuumeissa ei nuoret aina tajuakaan ottavansa huumeita, vaan jotain millä saa vähän lisää potkua arkeen. Siksi sivullisten puuttuminen on tässäkin kohtaa tärkeää. Jos huumebisnes näyttäytyy kaikille keskustassakin kulkeville, niin rohkeasti puuttumaan. Ei tarvitse itse mennä väliin, mutta ilmoittaa vaikka poliisille näkemänsä. Siitä se lähtee, kun meistä jokainen lopettaa sen ajattelun, että “kyllä joku muu siihen puuttuu”. Ei puutu. Sillä me mahdollistamme tällaiset ongelmat. Suljemme silmät ja uskottelemme itsellemme, että kaikki on hyvin, joku muu hoitaa. Kaupunki hoitaa. Ja mikäs se kaupunki onkaan? Se olemme me, kaupungin asukkaat.

    Huoli huumeista ja huomisesta Read More »

    Homekoulut ei työuria pidennä

    / 1 kommentti

    Lueskelin äskettäin erään lahtelaisen keskustelupalstan kirjoituksia koulujen sisäilmaongelmista. Siis sellaisten koulujen sellaisista sisäilmaongelmista, joita ei vielä ole nostettu kunnolla tai lainkaan julkisuuteen, koska lainatakseni keskustelijoita, näissä asioissa hyssytellään.

    Nyt sisäilmaongelmaisista paikoista tapetilla oli Salpaus ja sen eri toimipisteet ja rakennukset. Ei siis vain yksi rakennus, vaan useita. Oireilua on, sekä oppilaissa että opettajissa. Joitain tiloja vältellään, koska oireilu niissä pahinta. Ei tämä ainakaan työuria pidennä, että ammattiin opiskellessa sairastuu, ehkä koko loppuelämäksi.

    Pian, jos ei jo nyt, nämä sisäilmaongelmat vaikuttavat siihen, mitä alaa ja minne voi lapsemme hakea opiskelemaan. Valitettavan monella nuorella historiasta löytyy jo päiväkodin tai peruskoulun aikainen homealtistuminen, joka aiheuttaa nopeamman ja voimakkaamman herkistymisen jatkossa. Ei tällainen nuori voi päivääkään opiskella tilassa, jossa jonkinlaista sisäilmaongelmaa on havaittu. Tai voi. Mutta pahimmillaan se voi viedä työkyvyn ennen koko työuran alkua.

    Jos lahtelainen nuori haluaa opiskella alaa x, mutta tiedossa on, että opiskelu tapahtuu tiloissa, jossa sisäilman kanssa ongelmia, on vaarana, että nuori ei löydä uutta mielenkiinnon kohdetta ja jää peruskoulun jälkeen vaille opiskelupaikkaa. Tai sitten kaupungin näkökulmasta ajatellen nuori, ehkä jopa perheineen, sillä ovathan nuoret tuossa iässä pääsääntöisesti alaikäisiäkin, muuttaa toisaalle opiskelupaikan perässä. Eikä koskaan palaa takaisin kasvattamaan omaa perhettään tähän kaupunkiin.

    Jos siis kaupungin vetovoimaa halutaan kasvattaa, on tällaiset asiat yksinkertaisesti saatava kuntoon ja nopeasti. Puretaan homekoulut ja rakennetaan uutta tilalle. Se tulee pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna halvemmaksi monellakin tapaa. Sama koskee niitä työuria. Laitetaan ensin ne alkupäähän raamit kuntoon ennenkuin mistään pidennyksistä edes puhutaan. Jos Suomessa hyvänä arvona pidetään sitä, että jokaisella on oikeus opiskella, olisi syytä arvottaa myös, että se opiskelu tapahtuisi terveissä olosuhteissa.

    New layer…

    Homekoulut ei työuria pidennä Read More »

    Tuli vaan mieleen

    Törmäsin sattumalta Maria Veitolan lokakuiseen blogikirjoitukseen “Älä ole mulkku“. Siinä Maria kirjoittaa, kuin ystävällisyys on valinta. Olen täysin samaa mieltä. Asiaa tarkemmin pohdittuani, olen itsekin pyrkinyt nykyään siihen, että mietin ennenkuin sanon. Mietin, miten kuulija eli viestini vastaanottaja asian kokee. Tuleeko hänelle paha mieli. Osunko ehkä tietämättäni johonkin herkkään kohtaan aiheuttaen ikävän tunteen. No sitä sattuu varmasti, vaikka kuinka miettisi sanomistaan. Mutta pointti on siinä, että pohtii sanottavansa seurauksia keskustelukumpanissaan. Miksi haluaisin suututtaa, miksi haluaisin satuttaa, enhän minäkään halua, että minulle niin tehdään.

    Jotkut kaiketi haluaa. Enkä tarkoita nyt keskustelupalstojen trolleja, koska nehän ei muuta ikinä haluakaan kuin aiheuttaa kuohuntaa provosoimalla oikein olan takaa. Mutta jos mietitään ihan perusarkea. Ihmiset tekevät valintansa ystävällisyyden ja epäystävällisyyden välillä, montakin kertaa päivässä. On ehkä nälkä, väsyttää, kiukuttaa ja sitten tiuskitaan perheelle tai ystäville aiheuttaen mielipahaa heissä. Ihan kuin se oma mieli siitä jotenkin kohenisi, kun saa muidenkin ilon laantumaan sillä tökeröllä käytöksellään. Vai luuleeko joku, että se oma kiukku siirtyy seuraavalle ja siitä taas seuraavalle kunhan vaan vähän puuskahtaa? Ei siirry, mutta se kertaantuu. Ehkä se ystävä, jolle tiuskahdit väsyneenä, tiuskii sinulle takaisin. Ehkä kiukku pysyy hetken, mutta purkaantuukin sitten kotona perheenjäsenille, josta he taasen jatkavat kiukun kylvämistä eteenpäin. Paitsi jos valitsee toisin. Jos ei annakaan itsensä käyttäytyä kuin tunnemaailmaa vasta opetteleva taapero, jolle nälkä, väsy ja suuret koettelemukset, kuten maahan pudonnut lapanen voivat aiheuttaa järjettömän kiukun puuskan. Jospa päättäisikin purra huultaan, tsempata kaikkensa kommunikoidakseen ystävällisesti tai edes neutraalisti purkamatta harmitustaan täysin viattomiin. Ei laittaisi negatiivisuuden kierrettä vauhtiin.

    Moni aikuinen on tunnemaailmaltaan sen verran kehittynyt, että ei pura kiukkuaan tuiki tuntemattomiin tai julkisesti. Koska se olisi tyhmää. Noloa. Lapsellista. Mutta miksi ihmeessä se järkevä ajattelu loppuu siihen, ja hyvälle ystävälle, perheenjäsenelle tai työkaverille voikin sitten purkautua. Eikö jokainen järkevä ihminen, joka läheisistään välittää, tee kaikkensa ja toivo, että niillä läheisillä on aina mahdollisimman hyvä olo. Ja jos siihen vielä itse voi vaikuttaa.

    Toisinpäin käännettynä, ystävällisyys luo positiivisuuden kierteen. “Anna hyvän kiertää” -kuten sanotaan. Ystävällinen hymy vastaantulijalle tai tervehdys naapurille tai posteljoonille, oven pitäminen auki seuraavalle kulkijalle, maahan pudonneen tavaran nostaminen omistajalleen, vessapaperirullan vaihtaminen loppuneen tilalle, kiitoksen sanominen pienemmästäkin aiheesta. Melko pienillä asioilla voi saada hyvää aikaan. Eikä se varsinaisesti vaadi edes yltiöpositiivista otetta. Vain toisten huomioimista. Mutta Veitolan ajatusta mukaillen, on jokaisen oma valinta olla mulkku. Tuli vaan mieleen.

    Tuli vaan mieleen Read More »

    Scroll to Top