Huoli huumeista ja huomisesta

”Vuodesta 2010 vuoteen 2017 huumerikokset ovat lisääntyneet Lahdessa 71 prosenttia.” kirjoitti YLE toukokuun 23. päivä julkaisemassaan uutisessa.

Lahdessa on tehostettu huumerikosten torjuntaa ja tutkimusta jo pidemmän aikaa, mikä toki vaikuttaa siihen, että myös rikosten määrä näennäisesti kasvaa, kun rikoksia paljastetaan ja kirjataan enenevässä määrin.

Ei se toki poista sitä tosiasiaa, että huumeita on ongelmaksi asti, koko maassa ja maailmassa, kun vain silmät auki tallustelee. Ja helppoahan näitä aineita on käsiinsä saada, niin myös muualla.

Valistustyötä tehdään esimerkiksi kouluissa, mutta miten? Se yksi tai kaksi sessiota vuodessa ei ehkä riitä. Ne on omankin muistikuvan mukaani olleet vain sellaisia mukavia ylimääräisiä, normaalista kouluarjesta poikkeavia hetkiä. Jos huumeet otettaisiin jokapäiväiseksi keskustelunaiheeksi, olisi se kenties tehokkaampaa. Miten, en tiedä, mutta uskon kasvatuksen ammattilaisilla löytyvän siihenkin ideoita, kun vain annetaan tilaisuus.

Ehkä myös inhomarkkinointi toimisi tässäkin. Nythän nuorille näytetään esimerkiksi liikenneonnettomuuksista pysäyttäviä ja hätkähdyttäviä videoita, kuvia ja tarinoita.

Lööpeissä pyörivät huumejulkimot ei anna oikeaa kuvaa huumeiden käyttäjän todellisuudesta. Jospa rohkean päräyttävä silmille hyppäävä bussipysäkkimainoskampanja rohkaisisi myös vanhempia keskustelemaan lastensa kanssa huumeista entistä syvemmin.

Toisaalta, niin paljon kuin esimerkiksi kiusaamisen vastaista työtäkin tehdään, ei kiusaamistapaukset ole vähentyneet. Kiusaaminen vaihtaa vain muotoaan, ja mikä pahinta, välttämättä (räikeimpiä tapauksia lukuunottamatta) kiusaaja ei edes ymmärrä ja tajua kiusaavansa, ilman, että kiusattu sen kaikin mahdollisin keinoin tuo ilmi ja sivulliset uskaltavat puuttua huomatessaan moista toimintaa. Ehkä näissä ns. trendihuumeissa ei nuoret aina tajuakaan ottavansa huumeita, vaan jotain millä saa vähän lisää potkua arkeen. Siksi sivullisten puuttuminen on tässäkin kohtaa tärkeää. Jos huumebisnes näyttäytyy kaikille keskustassakin kulkeville, niin rohkeasti puuttumaan. Ei tarvitse itse mennä väliin, mutta ilmoittaa vaikka poliisille näkemänsä. Siitä se lähtee, kun meistä jokainen lopettaa sen ajattelun, että ”kyllä joku muu siihen puuttuu”. Ei puutu. Sillä me mahdollistamme tällaiset ongelmat. Suljemme silmät ja uskottelemme itsellemme, että kaikki on hyvin, joku muu hoitaa. Kaupunki hoitaa. Ja mikäs se kaupunki onkaan? Se olemme me, kaupungin asukkaat.

Homekoulut ei työuria pidennä

Lueskelin äskettäin erään lahtelaisen keskustelupalstan kirjoituksia koulujen sisäilmaongelmista. Siis sellaisten koulujen sellaisista sisäilmaongelmista, joita ei vielä ole nostettu kunnolla tai lainkaan julkisuuteen, koska lainatakseni keskustelijoita, näissä asioissa hyssytellään.

Nyt sisäilmaongelmaisista paikoista tapetilla oli Salpaus ja sen eri toimipisteet ja rakennukset. Ei siis vain yksi rakennus, vaan useita. Oireilua on, sekä oppilaissa että opettajissa. Joitain tiloja vältellään, koska oireilu niissä pahinta. Ei tämä ainakaan työuria pidennä, että ammattiin opiskellessa sairastuu, ehkä koko loppuelämäksi.

Pian, jos ei jo nyt, nämä sisäilmaongelmat vaikuttavat siihen, mitä alaa ja minne voi lapsemme hakea opiskelemaan. Valitettavan monella nuorella historiasta löytyy jo päiväkodin tai peruskoulun aikainen homealtistuminen, joka aiheuttaa nopeamman ja voimakkaamman herkistymisen jatkossa. Ei tällainen nuori voi päivääkään opiskella tilassa, jossa jonkinlaista sisäilmaongelmaa on havaittu. Tai voi. Mutta pahimmillaan se voi viedä työkyvyn ennen koko työuran alkua.

Jos lahtelainen nuori haluaa opiskella alaa x, mutta tiedossa on, että opiskelu tapahtuu tiloissa, jossa sisäilman kanssa ongelmia, on vaarana, että nuori ei löydä uutta mielenkiinnon kohdetta ja jää peruskoulun jälkeen vaille opiskelupaikkaa. Tai sitten kaupungin näkökulmasta ajatellen nuori, ehkä jopa perheineen, sillä ovathan nuoret tuossa iässä pääsääntöisesti alaikäisiäkin, muuttaa toisaalle opiskelupaikan perässä. Eikä koskaan palaa takaisin kasvattamaan omaa perhettään tähän kaupunkiin.

Jos siis kaupungin vetovoimaa halutaan kasvattaa, on tällaiset asiat yksinkertaisesti saatava kuntoon ja nopeasti. Puretaan homekoulut ja rakennetaan uutta tilalle. Se tulee pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna halvemmaksi monellakin tapaa. Sama koskee niitä työuria. Laitetaan ensin ne alkupäähän raamit kuntoon ennenkuin mistään pidennyksistä edes puhutaan. Jos Suomessa hyvänä arvona pidetään sitä, että jokaisella on oikeus opiskella, olisi syytä arvottaa myös, että se opiskelu tapahtuisi terveissä olosuhteissa.

New layer…

Tuli vaan mieleen

Törmäsin sattumalta Maria Veitolan lokakuiseen blogikirjoitukseen ”Älä ole mulkku”. Siinä Maria kirjoittaa, kuin ystävällisyys on valinta. Olen täysin samaa mieltä. Asiaa tarkemmin pohdittuani, olen itsekin pyrkinyt nykyään siihen, että mietin ennenkuin sanon. Mietin, miten kuulija eli viestini vastaanottaja asian kokee. Tuleeko hänelle paha mieli. Osunko ehkä tietämättäni johonkin herkkään kohtaan aiheuttaen ikävän tunteen. No sitä sattuu varmasti, vaikka kuinka miettisi sanomistaan. Mutta pointti on siinä, että pohtii sanottavansa seurauksia keskustelukumpanissaan. Miksi haluaisin suututtaa, miksi haluaisin satuttaa, enhän minäkään halua, että minulle niin tehdään.

Jotkut kaiketi haluaa. Enkä tarkoita nyt keskustelupalstojen trolleja, koska nehän ei muuta ikinä haluakaan kuin aiheuttaa kuohuntaa provosoimalla oikein olan takaa. Mutta jos mietitään ihan perusarkea. Ihmiset tekevät valintansa ystävällisyyden ja epäystävällisyyden välillä, montakin kertaa päivässä. On ehkä nälkä, väsyttää, kiukuttaa ja sitten tiuskitaan perheelle tai ystäville aiheuttaen mielipahaa heissä. Ihan kuin se oma mieli siitä jotenkin kohenisi, kun saa muidenkin ilon laantumaan sillä tökeröllä käytöksellään. Vai luuleeko joku, että se oma kiukku siirtyy seuraavalle ja siitä taas seuraavalle kunhan vaan vähän puuskahtaa? Ei siirry, mutta se kertaantuu. Ehkä se ystävä, jolle tiuskahdit väsyneenä, tiuskii sinulle takaisin. Ehkä kiukku pysyy hetken, mutta purkaantuukin sitten kotona perheenjäsenille, josta he taasen jatkavat kiukun kylvämistä eteenpäin. Paitsi jos valitsee toisin. Jos ei annakaan itsensä käyttäytyä kuin tunnemaailmaa vasta opetteleva taapero, jolle nälkä, väsy ja suuret koettelemukset, kuten maahan pudonnut lapanen voivat aiheuttaa järjettömän kiukun puuskan. Jospa päättäisikin purra huultaan, tsempata kaikkensa kommunikoidakseen ystävällisesti tai edes neutraalisti purkamatta harmitustaan täysin viattomiin. Ei laittaisi negatiivisuuden kierrettä vauhtiin.

Moni aikuinen on tunnemaailmaltaan sen verran kehittynyt, että ei pura kiukkuaan tuiki tuntemattomiin tai julkisesti. Koska se olisi tyhmää. Noloa. Lapsellista. Mutta miksi ihmeessä se järkevä ajattelu loppuu siihen, ja hyvälle ystävälle, perheenjäsenelle tai työkaverille voikin sitten purkautua. Eikö jokainen järkevä ihminen, joka läheisistään välittää, tee kaikkensa ja toivo, että niillä läheisillä on aina mahdollisimman hyvä olo. Ja jos siihen vielä itse voi vaikuttaa.

Toisinpäin käännettynä, ystävällisyys luo positiivisuuden kierteen. ”Anna hyvän kiertää” -kuten sanotaan. Ystävällinen hymy vastaantulijalle tai tervehdys naapurille tai posteljoonille, oven pitäminen auki seuraavalle kulkijalle, maahan pudonneen tavaran nostaminen omistajalleen, vessapaperirullan vaihtaminen loppuneen tilalle, kiitoksen sanominen pienemmästäkin aiheesta. Melko pienillä asioilla voi saada hyvää aikaan. Eikä se varsinaisesti vaadi edes yltiöpositiivista otetta. Vain toisten huomioimista. Mutta Veitolan ajatusta mukaillen, on jokaisen oma valinta olla mulkku. Tuli vaan mieleen.

Miksi Kokoomus?

Aika usein minulta moni, enemmän ehkä puoluekartassa vasemmalta löytyvä ystäväni kysyy, miksi olen valinnut puolueeksi kokoomuksen. Ajatuksiltani olisin kuulemma erinomaisesti muihinkin puolueisiin sopiva. Totta, ihan varmasti sopisin. Ja olen ehkä harkinnutkin. Vaihtoehtoja mietin monta vuotta. Pitkästi vaakalaudalla kamppailivat SDP ja Kokoomus. Joista sitten 2010 päädyin jälkimmäiseen. Miksi? Siihen yritän nyt lyhyen ytimekkäästi vastata.

1) Kokoomus on kokoelma erilaisia ihmisiä, kuten pitkän linjan kaupunginvaltuutettu Merja Vahter on minulle aikanaan lausunut. Erilaisuus on rikkaus, ja kokoomuksessa kaikenlaiset ajatukset saavat arvonsa. Toisin kuin monien stereotyyppisissä ajatuksissa minun ei tarvitse olla varakas, yrittäjä tai kartanonherra. Saan olla matalapalkkainen, työtön, kotiäiti, tai mitä vaan, enkä silti ole muita huonompi. Päinvastoin, puolueeni arvostaa jokaisesta elämäntilanteesta tulevan kokemuspohjaisen tiedon saamista, eikä ole vain köyhän tai rikkaan puolella. Kumpiakin on, ja vielä paljon meitä siltä väliltä olevia, miten siis vain yhden asiaa ajamalla voisi ikinä rakentaa kaikille parempaa yhteiskuntaa?!

2) Kokoomus on iso puolue isolla päätösvallalla. Anteeksi vain pienemmät puolueet, teette hyvää työtä ja toivottavasti olette joskus suuria (Helsingissä tuoreimman gallupin mukaan Vihreät olisi nyt nousemassa suurimmaksi…). Tykkään toki olla voittajien puolella, mutta se ei silti ole se syyni olla kokoomuslainen. Isoilla puolueilla on enemmän valtaa, enemmän vastuuta ja ihan oikeasti vaikutusta päätöksiin. Ihailen suuresti sitä työtä, mitä useat opiskeluaikojeni ystävätkin esimerkiksi juuri Vihreissä tekevät kasvattaessaan puolueensa vaikutusvaltaa. Mutta näin meidän kuntatasolla ajateltuna, päätöksiä tehdään nyt, ja minä haluan olla tekemässä niitä päätöksiä, jotta tulevaisuus kaupungissamme olisi enemmän haluamani mukainen.

3) Isojakin aluksia ohjaavat pienet ihmiset. Niin myös puolueita, koosta riippumatta. Kahteen edelliseen kohtaan viitaten, on myös paljon väliä sillä, minkälaisia ihmisiä ohjaamossa sitä ruoria kääntävät. Itse koen tärkeäksi sen, että ison puolueen päätöksenteossa on mukana niitä ykköskohdassa mainittuja erilaisia ihmisiä. Valtaa on, vain tekijät ratkaisevat. Jotta puolueen näkemykset ja tavoitteet muuttuisivat, on mukaan sen parhaimmille pelipaikoille saatava uusia, nuoria, idearikkaita tekijöitä. Ja sinne minä haluan. Siksi kokoomus.

Kotihoidon tuki ei kilpaile työllisyyden kanssa

Demarinuoret vaatii kotihoidon tuen lakkauttamista tuoreimmassa ulostulossaan. Jos nyt ihan ensimmäiseksi mentäisiin lukemaan Kelan sivuilta, mitä kotihoidon tuki tarkoittaa. Kyseistä tukea voi saada, mikäli alle 3-vuotiasta lasta hoidetaan kotona. Vaikka demarinuorten kirjoituksessa puhutaankin 97% tukea käyttävistä olevan naisia, ja viitataan naisten asemaan työuralla ja tasa-arvoon, voi lasta kotona hoitaa äiti tai isä, tai vaikka esimerkiksi palkattu hoitaja, isovanhempi tai joku muu. Kyseessä ei millään lailla ole sukupuolisidonnainen tuki. Sen ehdoissa myös selvästi sanotaan, että kotihoidon tuen perusrahaan ei vaikuta perheen tulot. Tästä nokkela voi kenties päätellä, että kotihoidon tuen saamiselle ei ole vaateena, että äiti on lapsen kanssa kotona. Tai isä. Kummatkin voivat käydä töissä. Vaateena on, että alle 3-vuotiasta lasta hoidetaan kotona.

Kannanotossaan demarinuoret myös sanovat, että Suomen työllisyyaste olisi 1,5 prosenttiyksikköä korkeampi nykyisestä, mikäli nuoret naiset työllistyisi paremmin. En usko, että nuorten naisten työllistymiseen vaikuttaa tuo muutaman sadan euron arvoinen tuki. Toki tässä samassa viitataan myös koko perhevapaan uudistamiseen ja maksuttomaan päivähoitoon, mutta tekstissä paino tuntuu silti olevan juuri kotihoidon tuella. Ihanaahan se on, että demarinuoret puhuu meistä yli kolmekymppisistä nuorina naisina. Eniten vauvoja kun saavat 30-34 -vuotiaat naiset. Nuorten naisten ja miesten tai ihan kenen tahansa työllistymiseen vaikuttaa ihan ensisijaisesti se, että niitä työpaikkoja pitäisi ensin saada lisää. Sitä varten tarvitaan yrityksiä ja yrityksille sellaiset toiminta- ja elinmahdollisuudet, että yritys voi palkata sen ensimmäisenkin työntekijän, lisähenkilöstöstä puhumattakaan. Lisäksi työmarkkinoille tarvitaan joustoa, joustoa ja joustoa.

Työllisyysasteen nousua en siis ihan tällä kaaviolla lähtisi tuulettelemaan. Työstä pois jääneen äidin tai isän tilalle on varmasti palkattu sijainen. Ei vaikutusta työllisyyteen, koska yhden ollessa poissa on toinen tilalla. Taasen vanhempi, joka ei ole työssä, saa luultavasti työttömyyskorvausta. Siihen ei tokikaan vaikuta vanhemmuus. Ainoastaan työttömyys. Se, että kotihoidon tuki poistettaisiin, ei vaikuta suoraan työllisyyteen. Kyseinen tuki ei varsinaisesti ole mikään houkutin kotiin jäämiselle. Moni ei vain halua antaa alle vuoden ikäistä vauvaansa vieraiden hoiviin monestakaan syystä. Se on kuitenkin ihan eri keskustelu päivähoidon ryhmäkokojen kasvusta ja hoitopaikkojen määrästä aina imetykseen asti.

Kyllä, se on väärin, että monessa perheessä, joissa pientä lasta halutaan kasvattaa ensimmäiset vuodet kotona, kotiin jääväksi osapuoleksi valikoituu usein nainen pienempien tulojensa vuoksi. Siihen ei kuitenkaan vaikuta kotihoidon tuki millään lailla. Moni varmaan jäisi kotiin, vaikka tuo tuki olisi poissa. Se noin 300 euroa saadaan kyllä jollain säästöillä paikattua. Ei tiettykään kaikkien kohdalla ole sekään mahdollista. Ennemmin olisi soveliasta miettiä, millainen tuki olisi houkutteleva niille lukuisille rahaa tahkoville iseille jäädä kotiin.

Ja kyllä, sekin on väärin, että tästä edellä mainitusta syystä työnantajat pitävät hedelmällisessä iässä olevien naisten palkkaamista riskinä. Kotihoidon tuen poistamisella yksinään ei kuitenkaan tällaisia asioita ratkota. Pitäisi miettiä miten saataisiin työnantajien kohtaamat äitiysloman ja sitä seuraavan hoitovapaan kustannukset tasattua isien työnantajien kesken? Tai oikeammin, miten saataisiin koko tällainen kulurasite pois työnantajilta.

Keskusteluissa näkynyttä ja Suomen Kuvalehdenkin avaamaa Ruotsin mallia kannatan kyllä. ”Ruotsissa vanhempainvapaat ovat Suomea avokätisemmät ja pitemmät, kaikkiaan 18 kuukautta. Tästä isälle kuuluu kolme kuukautta, jonka vain hän voi pitää. Myös äidillä on omat kolme kuukautta. Vanhemmat voivat päättää, miten he jakavat jäljellä olevat 12 kuukautta.” Tällaisessa mallissa kotihoidon tuen poistaminenkin olisi jo perustellumpaa. Isoja muutoksia tarvitaan, ja kuten tuossa Suomen Kuvalehden artikkelissakin todetaan, se maksaa. Mutta kun syntyvyys on laskussa, on varmasti ihan järkevää maksaakin, jotta tulevaisuus näyttäisi ruusuisemmalta. Nyt kuitenkin monet toimenpiteet, esimerkiksi juuri varhaiskasvatukseen kohdistuvat leikkaukset ajavat vanhempia ns. ei-toivottuun suuntaan. Kun kaikki lapset siirtyisivät päivähoitoon, vaatisi se melkoisen kasan rahaa, jota ei lakkautettavalla kotihoidon tuella puoliksikaan katettaisi. Mistä nämä resurssit sitten saataisiin? Mistä seuraavaksi leikattaisiin? Höylä on terävä edelleen.