Lapsiperheiden asialla

Työskennellessäni Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisyhdistyksessä 2013-2015 pääsin tutustumaan lapsiperheiden arjen moninaisiin haasteisiin niin valtakunnallisesti, mutta erityisesti paikallisesti täällä Lahdessa. Hyvinkin läheltä. Työssäni opin erityisesti lapsiperheiden näkökulmasta saamaani kokemuspohjaista tietoa ammentaen, samalla kun sain viimekäden tietoa suoraan maan parhailta ammattikasvattajilta. Tämä mahdollisti ja mahdollistaa edelleen asioiden laajemman tarkastelun.

Mielestäni varhaiskasvatuksessa tulisi panostaa laatuun siten, että hoitavia käsiä on lakisääteistä minimimäärää enemmän. Etenkään subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen 20h/viikko ei tätä tavoitetta auta, vaan päinvastoin. Se saattaa jopa nostaa päiväkotiryhmien todellista lapsimäärää puolikkaiksi laskettavien osapäivähoitolasten myötä. Lisäksi hoito-oikeuden rajaaminen ja perhekohtainen tarkastelu lisää hallinnon työtä ja kirjaimellisesti sitä paperin pyörittelyä, mikä pahimmillaan syö rajauksen tuomat, niin sanotut säästöt. Puhumattakaan myöhemmistä tuki- ja erityispalveluiden kasvavasta tarpeesta kustannuksineen.

Koska osa vanhemmista katsoo asiaa pidemmälle tulevaisuuteen, on nykymenolla mahdollistettava jatkossakin perheiden valinnanvapaus pienten lasten päivähoidon osalta. Kotihoito on jatkossakin valinta, ja sitä tukemaan olisi Lahdessakin aiheellista tarjota kuntalisä, joka päivähoidon järjestämiseen verrattuna on suorastaan edullista. Toki joissain perheissä tilanne on sellainen, että päivähoito on kotihoitoa parempi vaihtoehto lapselle, ja siihen tulee jatkossakin erilaisten perhe- ja tukipalveluiden, kuten neuvolan kautta tarttua. Kuitenkaan tämä ”varmuuden vuoksi kaikki lapset noin 1-vuotiaasta alkaen päivähoitoon” -malli ei mielestäni ole valinnanvapauden mahdollisuutta mukaileva.

Myös koulujen suuret ryhmäkoot ja huonosti, vähin resurssein toteutettu inkluusio tulevat aiheuttamaan nyt syntyneistä säästöistä huolimatta suuria kustannuksia myöhemmin tulevaisuudessa. Opettajien ja ohjaajien jaksamiseen ja jatkuvaan koulutukseen kaikenaikaa muuttuvassa työympäristössä erilaisine vaatimuksineen on panostettava entistä enemmän, niin varhaiskasvatuksessa kuin opetuksessa.

Ja kyllä. Tämä vaatii rahaa. Enkä näitä asioita voi siksi luvata, koska kaupungin budjetti on rajallinen. Eikä olisi kovin järkevää luvata muutenkaan mitään, sillä yhtenä 59 valtuutetusta ei kukaan yksin päätöksiä tee. Mutta nämä ovat mielipiteitäni, arvomaailmaani kuvaavia tahtotiloja. Jos olet samoilla linjoilla, on meillä yhteinen tavoite.

NORJA VALTUUSTOON!

PS. Olen ihan vakuuttunut, että niinkuin sote-puolella oli, hyvinvointikuntayhtymähän sen on toimillaan hyvin osoittanut, on myös sivistyspuolella paljon karsittavaa hallinnon puolella. Rahoja voisi tuolloin ohjata enemmän varsinaiseen tekemiseen.

Homekoulut ei työuria pidennä

Lueskelin äskettäin erään lahtelaisen keskustelupalstan kirjoituksia koulujen sisäilmaongelmista. Siis sellaisten koulujen sellaisista sisäilmaongelmista, joita ei vielä ole nostettu kunnolla tai lainkaan julkisuuteen, koska lainatakseni keskustelijoita, näissä asioissa hyssytellään.

Nyt sisäilmaongelmaisista paikoista tapetilla oli Salpaus ja sen eri toimipisteet ja rakennukset. Ei siis vain yksi rakennus, vaan useita. Oireilua on, sekä oppilaissa että opettajissa. Joitain tiloja vältellään, koska oireilu niissä pahinta. Ei tämä ainakaan työuria pidennä, että ammattiin opiskellessa sairastuu, ehkä koko loppuelämäksi.

Pian, jos ei jo nyt, nämä sisäilmaongelmat vaikuttavat siihen, mitä alaa ja minne voi lapsemme hakea opiskelemaan. Valitettavan monella nuorella historiasta löytyy jo päiväkodin tai peruskoulun aikainen homealtistuminen, joka aiheuttaa nopeamman ja voimakkaamman herkistymisen jatkossa. Ei tällainen nuori voi päivääkään opiskella tilassa, jossa jonkinlaista sisäilmaongelmaa on havaittu. Tai voi. Mutta pahimmillaan se voi viedä työkyvyn ennen koko työuran alkua.

Jos lahtelainen nuori haluaa opiskella alaa x, mutta tiedossa on, että opiskelu tapahtuu tiloissa, jossa sisäilman kanssa ongelmia, on vaarana, että nuori ei löydä uutta mielenkiinnon kohdetta ja jää peruskoulun jälkeen vaille opiskelupaikkaa. Tai sitten kaupungin näkökulmasta ajatellen nuori, ehkä jopa perheineen, sillä ovathan nuoret tuossa iässä pääsääntöisesti alaikäisiäkin, muuttaa toisaalle opiskelupaikan perässä. Eikä koskaan palaa takaisin kasvattamaan omaa perhettään tähän kaupunkiin.

Jos siis kaupungin vetovoimaa halutaan kasvattaa, on tällaiset asiat yksinkertaisesti saatava kuntoon ja nopeasti. Puretaan homekoulut ja rakennetaan uutta tilalle. Se tulee pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna halvemmaksi monellakin tapaa. Sama koskee niitä työuria. Laitetaan ensin ne alkupäähän raamit kuntoon ennenkuin mistään pidennyksistä edes puhutaan. Jos Suomessa hyvänä arvona pidetään sitä, että jokaisella on oikeus opiskella, olisi syytä arvottaa myös, että se opiskelu tapahtuisi terveissä olosuhteissa.

New layer…

Lahtiko lapsiystävällinen

Lahti ei taida todellakaan enää olla lapsiystävällinen kaupunki. Jos se sitä koskaan edes olikaan, vaikka edellisessä strategiassa niin oli hienosti tavoitteeksi linjattu:Keskeisessä asemassa strategiassa on lapsiystävällinen kaupunkikehitys.” Ja sekin linjaus poistettiin männä vuonna kun strategia uusittiin. Tilalle tuli jotain ympäristö, kansainvälisyys, yritysmaailma höttöä. Tosi tärkeetä. Lapsethan ei juurikaan ole tärkeitä tälle vanhusten kaupungille tulevina veronmaksajina.

Miksi kiehuu taas? Luin ystäväni image1 (8)Facebookista, että Lahden Ahtialan koulussa on 9.-luokkalaisia ohjeistettu ostamaan ruotsin ja enkun kirjat itse. Ainakin. AINAKIN, eli ehkä myöhemmin muitakin kirjoja. Koska rahat on loppu. Lukuvuosi alkoi tiistaina ja rahat on loppu. 9. luokka on peruskoulua ja osa oppivelvollisuutta. Sen kuuluu olla maksutonta, kuten Opetushallitus asian selkeästi ilmaisee: ”Perusopetus tuottaa kaikille saman jatko-opintokelpoisuuden ja se on maksutonta. Opetuksen lisäksi oppikirjat ja muu oppimateriaalit sekä työvälineet ja aineet ovat maksuttomia.” Hienoa Lahti. Ei ihme jos PISA-vertailussa painuu tämä maa kohta alaspäin.

Ja miten käy yhdenvertaisuuden? Toisessa koulussa saat, kuten kuuluukin, kaiken maksutta. Toisessa joudut maksamaan oppikirjoista, jos edes rahaa niihin vanhemmilta löytyy. Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Jouni Välijärven kokoama tutkimus ”Tasa-arvon toteutuminen suomalaisessa peruskoulussa” on tässäkin kohtaa varsin ajankohtainen: ”Kaikissa PISA-tutkimukseen osallistuvissa maissa oppilaan sosio-ekonomisen tausta on vahvasti yhteydessä osaamiseen. Sosio-ekonomisen tausta vaikuttaa Suomessa selvästi keskimääräistä vähemmän osaamisen, mutta taustan vaikutus näyttäisi olevan hieman kasvussa.” Ei ihme, jos on hieman kasvussa.

Onneksi sentään tuon Facebook-keskustelun bongasi myös Lahden sivistyslautakunnan varapuheenjohtaja Sari Niinistö, joka lähti asiaa heti selvittämään. Toivotaan, että tilanne ratkeaa pian. Moni on kirjat jo tilannut ja maksanutkin. Järjettömältä kuitenkin kuulostaa myös se, että asiasta ei olisi saanut puhua. Siis mitä ihmettä?! Yleensä kun jonkun toimialan rahat loppuvat, koska budjetti on tehty rajalliseksi, on siitä tapana nostaa meteliä. Nyt pyydettiin hiljenemään. Hieman kummaksuttaa mihin rahat on menneet. Ei sentään budjettiakaan voi niin väärin laatia, että sieltä unohtuisi oppikirjamaksut. Vaikka parakkeja toisensa perään tässä kaupungissa joudutaankin vuokraamaan homekoulujen väistötiloiksi ja niistä suuria kustannuksia tulee, ei ne mitenkään budjetissa voi vähentää tuollaisia pakollisia ja lakisääteisiä menoja. Toki koko toimiala on ahtaalla niiden vuoksi, mutta silti ne oppikirjakulut ja parakkivuokrat ovat eri kustannusryhmissä. Eihän kuuluisan Toriparkinkaan rahat syöneet rahaa vanhustenhoidosta tai muusta (joo huono läppä!). Toisaalta taas, eihän mikään muu kuin päätöksentekijät määritä sitä, kuinka paljon rahaa milläkin sektorilla on käytettävissä. Tarvittaisiin vain tarpeeksi vahvoja ja uudistushaluisia päätöksentekijöitä noita vanhoja sektoreita ja niiden rahanjakoa muuttamaan. Ja paino monikossa päätöksentekijöitä. Yksi uudistusmielinen ei saa aikaan mitään. Kahdessa on sentään jo hyvä alku, kolmessa jopa potentiaalia.

Lahti on meidän ja me olemme Lahti

Lahti on meidän ja me olemme Lahti – pieni positiivinen ajatus musiikkiteatterin siirtymisestä

Lahti on jännä kaupunki. En tiedä mistä se johtuu, mutta täällä moni ottaa asiat kovasti itseensä. Varmaan muuallakin, mutta täällä se nousee aktiivisesti esiin monessakin paikkaa. Milloin taistellaan lehtien mielipidepalstoilla, milloin on vihaajat Näppiksellä pahoittamassa mieliään ja milloin miekkaillaan sanallisesti sosiaalisen median ryhmissä. Kaikesta. Toisaalta onhan se kiva, että Lahti kaupunkina on meille niin tärkeä, että sitä koskevat asiat otetaan helposti itseensä. Lahti on meidän ja me olemme Lahti. Harvassa kaupungissa on tällaista yhteenkuulumisen tunnetta tarjolla.

Välillä kuitenkin ajatellaan sitä omaa napaa, tai siis kaupungin napaa aivan liian kapea-alaisesti. Näin esimerkiksi musiikkiteatterikoulutuksen suhteen. Kyseinen koulutushan päättyy Lahdessa ja siirtyy Jyväskylään. Mielestäni todella osaaviin käsiin (t: JAMKin opiskelija, entinen opiskelijakunta-aktiivi ja työntekijä). En sano, etteikö Lahdessakin olisi ollut yhtälailla osaavat kädet, totta kai oli. Mutta kyse ei ole pelkästään yhdestä koulutusohjelmasta. Kyse on kokonaisuuksista, järkevästä (lue: kustannustehokkaasta) tiivistämisestä ja ennen kaikkea laadusta. Täällä itketään asiaa häpeäpilkkuna. Joo, voi olla, ettei aikanaan koulutuksen säilymisen puolesta taisteltu riittävästi tai ettei kaikki mennyt aivan niin kuin päiväunissa. Sitä on kuitenkin nyt turha murehtia, tehty mikä tehty ja mennyttä ei takaisin saa. Luopumisen tuska taitaa olla se suurin haaste monelle. Koulutuksesta ei haluta luopua, koska se on ollut yksi menestyneimpiä aloja mitä valmistuneiden suoraan työllistymiseen tulee. Koulutus on ammentanut luovuutta ja kulttuurillista taidetta kaupunkiimme niin teatterin kuin muiden esitysten kautta. On ollut hienoa, että meillä Lahdessa syntyy mystisen upeaa taidetta. Ja nytkö se loppuu? Miten käy opiskelijoiden?

Ei mitenkään. Koulutus jatkuu toisella paikkakunnalla, jossa musiikin koulutuksen jatkuminen oli Lahden lailla vaakalaudalla. Sen puolesta taisteltiin ja lopulta koulutus saatiin pysymään Jyväskylässä. Ja sen vuoksi Lahdesta koulutus siirrettiin heille, koska onhan se nyt fiksumpaa kouluttaa saman alan ihmisiä yhdessä paikkaa sitoutuneesti ja suurella panoksella, kuin kouluttaa kourallinen siellä ja kourallinen täällä. Kyllähän sen nyt ihan maalaisjärjelläkin tajuaa, että näinä talousaikoina ei hajautetussa koulutuksessa olisi voitu opetuksen laatuun panostaa mitenkään. Opettajien määrä olisi varmasti jäänyt vajaaksi, kun nyt Jyväskylässä useamman musiikin koulutusohjelman opettajan ammattitaitoa voidaan jakaa kaikkien kesken. Opiskelijat saattavat lopulta saada jopa laajemman oppimiskokemuksen mitä kuuna päivänään olisi voitu tarjota musiikkiteatterikoulutuksen jatkuessa Lahdessa. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että koulutus jatkuttuaan Lahdessa olisi enää ollut yhtä menestynyt, ihan vain taloussyistä. Mielestäni se mikä on tärkeintä, on opiskelijoiden saama koulutus ja erityisesti sen koulutuksen laatu. Se on keskusteluissa mielestäni unohdettu täysin, sillä kysymykset ovat luokkaa ”Mitä hyötyä tästä on Lahdelle?”.

Lahti on kulttuurikaupunki jatkossakin. Ei meidän teatterit ja konserttitalot mihinkään katoa tämän koulutuksen siirtymisen vuoksi. Ammattilaisethan täällä jatkossakin tekevät työtään. Ja jos mietitään sitä opiskelijoiden käyttämistä erilaisissa produktioissa niin tuskinpa sekään tapa mihinkään katoaa. Ei kaikille harjoittelupaikkoja Jyväskylästä löydy, ja monet etsivät niitä muualta. Kotikonnuiltaan tai muuten kiinnostavista kaupungeista ja projekteista. Teatteri-, musiikki- ja ylipäätään minkä tahansa taiteen lajin ihmiset, myös jo pitkän uran tehneet ammattilaiset kulkevat aina mielenkiintoisten projektien perässä. Enää kysymys onkin siitä, onko Lahdella tarjota kiinnostavia paikkoja myös jatkossa opiskelijoille ja valmistuneille, ja onko siihen myös muita tekijöitä (kuten asuminen) ajatellen puitteet kunnossa. Ja onhan Lahden Kansanopistossa edelleen teatterilinja, jonka opiskelijat varmaan tulevat jatkossakin olemaan osana lahtelaista kulttuurituotantoa.

Ruotsinkieli ja kun kärpäsestä tuli härkänen

Tässä viime aikoina ruotsinkielen perusopetus on puhuttanut. On tappouhkauksia, on pakkoruotsin vastustamiseen liittyvää kampanjointia (niinkuin jo useina vuosina) ja on vaikka mitä. Erityisesti haluan nostaa esiin sen seikan, että ennen kaikkea muuta on asian tiimoilla paljon harhaanjohtavaa tietoa.

Facebookin Lahti -sivustossa käytiin hiljattain kiivasta keskustelua pakkoruotsista. Ymmärrän, että valinnanvapaus on kaiken A ja O, ja sen puolesta perustellaan ruotsinkielen opintojen niin sanotusta vapauttamisesta valinnaisten aineiden puolelle. Mutta sitä en ymmärrä, että keskusteluissa pelataan virheellisillä faktoilla.

Keskustelussa argumentoidaan pakollisilla ruotsinkielen lukio-opinnoilla, mikäli mielii korkeakouluihin opiskelemaan ihan oikeasti. Lukion suorittaminen tai edes ylioppilastutkinto ei ole vaatimuksena korkeakouluopinnoille. Keskustelijoiden mukaan on joka tapauksessa pitkät ruotsinkielen opinnot suoritettava, mikäli korkeakouluun mielii. Mutta vähän niinkuin makuasiat, on tämäkin kai asia josta ei voi kiistellä. Mikä on toiselle pitkä, se voi olla toiselle pätkä. Korkeakouluun voi hakea, kun on suorittanut esimerkiksi ammatilliset opinnot. Esimerkiksi Salpauksen merkonomiopintojen ammattiin valmistavassa 120 opintoviikon opetussuunnitelmassa on yksi pakollinen ruotsin kielen kurssi laajuudeltaan yksi opintoviikko. Se tekee alle 0,85% koko ammattitutkintoon vaadittavista opinnoista.

Korkeakouluissa itsessään suoritetaan yleensä vähintään pakollinen ruotsin kurssi, jota myös ns. virkamiesruotsiksi aikanaan kutsuttiin. Omassa koulutusohjelmassani opintojen laajuuden ollessa 240 op, oli tämä yksi ja ainut ruotsin kurssi, laajuus 3 op. Eli siis korkeakoulusta voi valmistua, kun tutkinnosta 1,25% on ruotsia. Korkeakouluopintoja ovat yhtä lailla yliopisto- tai ammattikorkeakouluopinnot.

Kuuluvin argumentointi pakkoruotsin vastustajilla on yleensä se, että perusopetukseen sisältyy kolme vuotta ruotsin opiskelua. Tämähän ei pidä paikkaansa. Ruotsi toisena kielenä aloitetaan yleensä yläasteella, jonka aikana (7.-9. luokat) suoritetaan tietty määrä kaikille yhteisiä (eli pakollisia) ruotsin opintoja. Kun katsoo esimerkiksi Lahden perusopetuksen tuntijakoa, huomaa, että koko peruskoulun vähimmäismäärästä vain 2,7% on ruotsin kieltä.

Loppujen lopuksi minulle on aivan sama, jatketaanko pakkoruotsin opettamista, vai annetaanko lasten itse päättää mitä haluavat opiskella. Itse olen erittäin kiitollinen, että ruotsia on opiskeltu, ja oikeastaan toivon, että ruotsin opetusta olisi ollut enemmän. Minulla on toki henkilökohtaiset intressini asiaan, mutta myös näin myöhemmin työnhakijana olen huomannut miten monissa paikoissa sujuva ruotsinkielen taito on vähintäänkin etu, jollei jopa vaatimus.

Ihmettelen kyllä, miten paljon hukkaan heitettyä energiaa pakkoruotsin vastustajilla onkaan vuosien saatossa tähän kulunut. Ja niinkuin missä tahansa asiassa, jonka puolesta taistellaan, on tässäkin saatu aikaan omituiset mittasuhteet ja  kuten alussa sanottua, vääristyneesti faktoiksi kutsuttavia mielipiteitä. Miksi juuri tässä asiassa moni luottaa varhaisteini-ikäisten kykyyn arvioida tulevaisuuttaan ja tehdä valintoja sen pohjalta? Vai annetaanko sittenkään mahdollisuuksia lapsen omiin valintoihin, kun vanhempien pakkoruotsivastaisuus paistaa varmasti naapurikuntaan asti kielivalintojen tullessa ajankohtaisiksi…

Swedish boy