Opiskelijatoiminta

Lahti – ei mikään opiskelijaystävällinen kaupunki

Lahti ei tällä hetkellä profiloidu opiskelijakaupunkina. En tarkoita tällä nyt sitä, että katukuvaa pitäisi värittää haalareihin pukeutuneilla opiskelijanuorilla nykyistä useammin. Toisihan se toisaalta väriä muuten niin harmaaseen elämään, mutta lähinnä tarkoitan kaupungin suhtautumista tähän tulevaisuuden tekijöiden joukkioon. Vaikka kyse ei ole suuren suuresta väestön osasta, on silti harmillista miten yhdentekevänä kaupunki opiskelijat näkee. Monille Lahti on opiskeluajan läpikulkupaikka, eikä se muuksi muutu, ellei kaupunki edes tavoittele valmistuneiden saamista jäämään kaupungin asukkaiksi ja veronmaksajiksi. Monissa muissa kaupungeissa vetovoimaa nimenomaan nuoria kohtaan pyritään nostamaan koulujen, yritysten ja kaupungin yhteistyöllä. On tajuttu, että opiskeluajan kokemukset vaikuttavat mielikuviin kaupungista ylipäätään. Lahti ei ainakaan minulle näyttäydy kovinkaan kovana vetovoiman tavoittelijana.

Kävin tapaamassa paikallisen opiskelijakunnan edustajaa kuntavaalien tiimoilta. Puhuessamme opiskelijoiden haasteista kaupungissamme, nousi esiin monia varsin tärkeitä ja muuallakin tavattuja haasteita ja ongelmia. Ensinnäkin opiskelijoiden terveyspalvelut. Lahden opiskeluterveydenhuollossa ei ole yhtään opiskelijoiden käyttöön osoitettua lääkäriä. Suositusten mukaan 3000 opiskelijaa kohden tulisi olla yksi lääkäri. Lahden ammattikorkeakoulussa pelkästään nuorten tutkinto-opiskelijoita on yli 5000. Myös Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto SAMOK ry otti kantaa kestämättömään terveyspalveluiden eriarvoisuuteen (lue täältä). Ei ole kovinkaan hyvä homma tämä.

Sitten toinen asia, josta hieman jo murahdin Facebookissa Lahden kunnallisvaaleille pyhitetyssä ryhmässä. Siis ihan oikeesti. Lahden Liikenne tarjoaa ns. opiskelijahintaisia lippuja seuraavasti: 40 matkan nuorisolippu 12-19 vuotiaille ja 40 matkan opiskelijalippu 20-25 vuotiaille. No parempi se on kuin ei mitään, mutta hei haloo! Entäs 26- vanhemmat opiskelijat? Meitäkin kuitenkin on! Miten ihmeessä Lahdessa edes sallitaan tälläinen räikeä ikärasismi? Kyllä normaalisti opiskelijastatus osoitetaan iästä riippumatta virallisella opiskelijakortilla, eikä syntymäpäivällä! Ei ne opintotuetkaan ikäsidonnaisia ole, joten tälläiselle eriarvoisuudelle ei ole mitään perusteita.

Kolmas tärkeä asia on myös asuminen. Opiskelija-asuntoja ei ole riittävästi. Yksityisillä markkinoilla olevista vuokra-asunnoista ei opiskelijabudjettiin sopivia asuntoja löydy myöskään tarpeeksi. Jotain olisi tehtävä. Erityisesti ulkomailta ja muista kaupungeista muuttavien opiskelijoiden kannalta on surullista, että asuntoja ei vain ole. Eikä ole tuttuja tai sukulaisiakaan väliaikaismajoitusta tarjoamassa. Kun Lahteenkin nyt puuhataan uutta isoa hotellia, olisi syytä miettiä myös muita majoitustarpeita. Ei se uusi hotellikaan turisteja vedä, kun tänne saapuvat opiskelijat kertovat mielipiteitään Lahdesta tuttavilleen. Ja tuttavat tuttavilleen. Nykyään kun sosiaalisen median kautta se on niin helppoa.

Nämä ja monta muuta asiaa kun Lahti ottaisi huomioon, kasvaisi kaupungin vetovoima huomattavasti, ja opiskelijoiden kosiskelu kaupungin asukkaiksi ja veronmaksajiksi saattaisi kantaa paremmin hedelmää. Vai olenko minä ainut, joka on huolissaan kaupungin ikärakenteen kehityksestä? Ja kuten Facebookissakin totesin, en aio sietää keneltäkään mitään opiskelijoihin liittyvää “kyllä ennenkin pärjättiin vähemmällä” -tyylisiä kommentteja. Se on loputon ja turha tie, sillä ennen kaikki oli toisin, vanhusten ja sairaiden hoidosta alkaen…

Lahti – ei mikään opiskelijaystävällinen kaupunki Read More »

Kutsumusammattina hoitoala, ainakin harjoittelun ajan…

Vanhuspalvelulaki on jotenkin niin absurdi tämän hetkisenä esityksenään, ettei siihen voi oikein edes mitään fiksua sanoa. Lakiin pitäisi sen mukaan kirjata hoitajien määrä. Lakiin. Eli siis “pakkoa tapahtua näin”-kirjaan. Jos oikein olen ymmärtänyt, on jo tälläkin hetkellä pulaa hoitajista. Mistä ihmeestä hoitajia saadaan lisää? Ja vielä suurempi kysymys on, että millä rahalla? Kyllä hoitajien määrällinen lisääminen tarkoittaa myös aika suurta rahallista satsausta, joihin kunnilla ei välttämättä ole varaa. Mitä jos hoitajia ei rahasta tai muusta syystä saada lisää niin, että määräpakote täyttyy? Silloin rikotaan lakia. Kuka on vastuussa? Mikä on rangaistus?Sillä kyllähän lain rikkomisesta yleensä seuraa rangaistus. Ymmärrän kyllä, että ihanteellinen tavoite voisi olla joku tietty määrä, mutta eihän sellaista voi lakiin kirjata. Raha se vaan valitettavasti on joka ratkaisee. Ei hoitajatkaan pyhällä hengellä töitään tee, vaikka useat kutsumusammattissaan ovatkin.

Kutsumusammattina hoitoalan työt ihan yleisesti ottaen ei enää ehkä ole niin yleinen mitä ennen vanhaan. On minusta aika huolestuttavaa, että kovin moni hoitoalalle kouluttautunut nuori aikuinen ei lopulta päädykään oman alansa töihin. Ei sillä, etteikö töitä olisi tarjolla, mutta kun he ovat tajunneet nostavansa isomman palkkapussin esimerkiksi kaupan kassalta. No, ei ehkä suurista summaeroistakaan ole kyse, mutta kun vertailussa katsotaan samalla työn vaativuutta ja rankkuutta, heilahtaa vaaka helposti siihen työhön, josta saman rahan saa helpommalla. Onko tämä suuntaus mielestänne oikea? (Ei se, että ihmiset menevät helpomman työn perässä…se on täysin normaalia nyky-yhteiskunnassa, eikä siitä saa ihmisiä syyllistää.) Pitäisikö ehkä pyrkiä sellaiseen palkkakehitykseen alalla, jossa tekijöitä kipeästi kaivataan, että ihmiset myös viihtyisivät niissä töissä. Ei ihmisiä töihin saa vain sanomalla, että tekijöitä tarvitaan jos ei samalla ole tarjota kilpailukykyistä palkkaa.

 

Kyllä minuakin hieman ihmetytti, että nyt jo 30-vuotta perushoitajana työskennellyt äitini sai huonompaa palkkaa fyysisesti rankasta 3-vuorotyöstään sairaalan ensiavussa, kuin minä parikymppisenä kouluttamattomana nuorena teleoperaattorin puhelinasiakaspalvelussa, jossa istuin tietokoneen ääressä juttelemassa ihmisten kanssa päässä nököttäviini luureihin. Kyllä niitä ihmisten v***uiluja ja haukkuja pystyi kuuntelemaan mukavassa toimistossa puhelinyhteyden takaa turvallisin mielin. Äitini työssä vastaan tulee kuitenkin väkivaltaisia ihmisiä, huumeneuloja ja verikosketuksia. Koko ajan saa olla pelko persiin alla, milloin joku hullu käy päälle, tai koska onkin saanut tartunnan jonkun narkkarin piikeistä. Ja millä palkalla?! En yhtään ihmettele, ettei sellainen työ nuoria varsinaisesti houkuttele.

Yksi olennainen seikka hoitoalan houkuttavuudessa on myös opiskeluaikojen tapahtumat. Ammattikorkeakoulututkintoon kuuluu työharjoittelu, jossa varsinaista työtä tehdään ohjattuna ja sitä kautta opitaan paremmin käytännön työhön. Koko ajan harjoittelussa ei kuitenkaan ohjaaja seuraa silmä kovana, vaan paljon tehdään myös itsenäistä työtä, ja samaa työtä, mitä työntekijätkin tekevät. Ainakin omassa korkeakoulussani hoitoalan opiskelijat ovat olleet närkästyneitä siitä, että samalla kun he suorittavat esimerkiksi paikallisessa sairaalassa pakollisia palkattomia harjoitteluitaan, saattaa heidän ystävänsä muulta opintolinjalta käydä palkallisessa harjoittelussa haluamassaan yrityksessä vaikkapa toisella paikkakunnalla. Hoitoalalla harjoittelijat tekevät työtä, jota ilman ei pärjättäisi. Voin varmuudella sanoa, että esimerkiksi Jyväskylässä keskussairaala ei pärjäisi ilman harjoittelijoiden työpanosta. Sitten valmistuttuaan nämä entiset opiskelijat toteavat, ettei se työ ole sen arvoista että kannattaisi hakeutua alan töihin, ja painuvat muihin hommiin. Tässä kohtaa koulutus meni hukkaan, eikä hoitoalakaan hyötynyt pitkäaikaisesti. Toki ne harjoittelut tuovat hetken helpotuksen, ja etenkin kun niitä harjoittelijoita tulee jatkuvalla syötöllä. Mutta entäs sitten kun valmistuneet eivät näihin töihin lähde, ja siellä nyt olevat eläköityvät. Kuka sitten työt tekee?Pelkillä harjoittelijoillako pärjätään?

 

 

Kutsumusammattina hoitoala, ainakin harjoittelun ajan… Read More »

YO-kokeet tietokonein?

YLE uutisoi tänään, että tietokoneiden tulo ylioppilaskirjoituksiin vie neljästä viiteen vuotta. Ensin ajattelin, että jo nyt on kumma, tietokoneet ovat kuitenkin aivan varmasti jokaisen lukioikäisenkin päivittäinen kaveri, mutta että  opetusmaailma ei kuitenkaan saa nostettua testejään tälle aikakaudelle. Ihme juttu. Veisi varmasti vähemmän aikaakin koko yo-kokeet, kun saisi naputtaa koneella, eikä tarvitsisi setviä kuluneiksi kumitettuja ja suttasia konseptipapereita järjestykseen, merkitä myöhemmin mieleen juolahtaneet lisäykset tähtimerkein tai muulla tavoin osoittamaan, että jatkoa löytyy jostain seitsemännen sivun alareunasta. Näin sai ainakin tehdä silloin, kun minä huhkin kuusituntisissa kokeissa muistamatta popsia eväitäni. Ja voi pojat miten kauan siitä onkaan… Eikä kokeita silti vieläkään tehdä nykyaikaisin menetelmin.


Mutta on siinä puolensakin, että yo-kokeissa rustataan vastauksia kynällä paperiin. Samoin kuin kielitieteilijät pelkäävät suomen kielen sanaston harvenevan englannista tulevien käyttösanojen yleistyessä, on mielestäni syytä pelätä myös kirjoitustaidon katoamista. Kaikista ei vaan voi tulla lääkäreitä. Kummityttöni tarhaikäinen isovelikin selaa iPhonea sujuvammin kuin kirjoittaa oman nimensä. Ja joo tiedetään, koulussahan kirjoittamaan vasta opitaan, että ihan ok, mutta missä iässä sitten kuuluu oppia tietotekniikan käyttö? Koulussa on varmasti nykyään jo ala-asteelta lähtien atk-tunteja, mutta veikkaan että kovin moni ei sinne mennessään käytä tietokonetta ensimmäistä kertaa. Ja ihan hyvä, että oppivat tietokoneet jo nuorena. Työssä kuin työssä nykyään sitä taitoa varmasti tarvitaan. Mutta takaisin kynän käyttöön. Sehän vaatii tietynlaista motoriikan hallintaa ja tarkkuutta, että osaa kirjoittaa, vähän niinkuin piirtäminen. Ei siis voi olla kuin hyväksi kirjoittaa ihan kynälläkin. Ja jos nyky-Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua toisen kotimaisen eli ruotsin säilyttämisestä kulttuurissamme, tulisi mielestäni käydä keskustelua myös käsinkirjoittamisen säilymisestä. Siksi olenkin sitä mieltä, että yo-kokeissa on opitun tiedon lisäksi ihan hyvä testata myös käsinkirjoitustaitoa. Että jos tietokoneisiin siirrytään, niin ainakin äidinkielen koe olisi syytä säilyttää käsinkirjoittamisen muodossa.

YO-kokeet tietokonein? Read More »

Laiska opiskelijatoiminta hurmoksessa

Julkaisin tuossa taannoin Facebook-sivuillani linkin mielestäni erinomaiseen blogitekstiin opiskelijapoliitikkona toimimisesta. Itsekin kolme vuotta aktiivisesti opiskelijakunnassa toimineena löysin monia pointteja ja uuttakin näkökulmaa aiheeseen. Riviopiskelijoiden aktivoiminen ja järjestäytyminen on haastavaa mutta tarpeellista, erityisesti edunvalvonnan kannalta. Ja sehän on se opiskelijajärjestöinen ensisijainen lakisääteinen tehtävä. 


Ihmettelin samalla kommenttina linkityksessäni ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien erilaisuutta. Aikalailla samat edut ja palvelut saa opiskelijakuntien puolella ammattikorkeakouluissa vapaaehtoisesti jäseneksi liittymällä kolmas- tai jopa neljäsosahinnalla siitä, mitä ylioppilaskuntien puolella. Tottahan se on, että ylioppilaskuntien jäsenmaksua reilulla 40 eurolla vuosittain nostaa YTHS maksu, mutta silti pelkälle jäsenyydelle (joka yliopistopuolella on muuten pakollista, jos joku ei satu tietämään) hintaa jää reilusti paljon enemmän mitä jäsenyys opiskelijakunnissa kautta maan kustantaa. En nyt tehnyt tiukkaa tutkimusta vuosihinnoista, mutta oletukseni on viime vuosiin perustaen, että ylioppilaskuntien jäsenyys kustantaa keskimäärin 90-100 euroa, kun taas opiskelijakunnilla 22-28 euroa.


Lähtökohdiltaan ylioppilaskunnat ja opiskelijakunnat ovat varsin eri viivoilla. Yo-kunnat ovat eläneet vuosikymmeniä (tai satoja, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on kaiketi perustettu alkujaan 1860 luvun loppupuolella) ja olleet aktiivisia tahoja maan politiikassa. Ammattikorkeakoulut itsessään ovat varsin nuoria, jopa niin nuoria, että moni tänä päivänä kyseisessä instituutiossa opiskeleva ei edes tiedä ettei kyseistä koulua vielä hänen syntymänsä hetkellä ollut olemassakaan. Vastahan väliaikaisten ammattikorkeakoulujen kokeilu aloitettiin vuonna 1991 ja vakinaisella toimiluvalla aloittaneet AMK:t starttasivat toimintansa lukukaudelle 1996-1997. Johan silloin oli Suomen ensimmäisestä maailmanmestaruudestakin jääkiekossa kulunut reilu vuosi. Ja vasta vuonna 2005 tulivat sitten lakisääteiset opiskelijakunnat, tosin moni oli aloittanut toimintansa jo aiemmin yhdistyspohjaisena toimintana. Periaatteessa vanhin opiskelijakunta voisi olla nyt 21-vuotias. Viime vuonna muutama opiskelijakunta juhli 15-vuotista taivaltaan, mutta suurempia lukuja en muista nähneeni. On siis vähän eri ikäisistä organisaatioista ja vakiintuneista asemista kyse. Vielä kun heitetään kehiin se fakta, että yo-kunnille jäsenet tulevat automaattisesti tuoden rahaa mukanaan ja kun taas opiskelijakunnat tekevät niska limassa työtä joka ikinen vuosi rekrytoidakseen uusia ja vanhoja jäseniä rekistereihinsä, on ihan selvää, että toisella näistä tahoista on aikaa ja rahaa panostaa laajamittaiseen edunvalvontaan toista enemmän. Varmaan ymmärrät kertomattakin kummasta on kyse.

Vaikka opiskelijakunnat järjestävät paljon erilaisia tapahtumia ja bileitä rahoittaakseen osittain toimintaansa toisin kuin isosiskona toimivissa yo-kunnissa, on nykypäivän suuntaus kaikilla opiskelijakunnilla edunvalvontapainotteinen. Ja hyvä niin. Halu vaikuttaa ja huolehtia opiskelijoiden hyvinvoinnista, laadukkaasta koulutuksesta ja eduista on se ensisijainen asia opiskelijakunnan toiminnassa. Ongelmana on kuitenkin halun ja käytännön toiminnan yhtenemättömyys. Rahaa tuottavia bileitä on järjestettävä edelleen, vaikkakin vain muutama kerta vuoteen ja niitä markkinoidaan varsin näyttävästi, jotta kävijöitä tulee mahdollisimman paljon. Samaan aikaan aktiivitoimijoiden keskuudessa valmistellaan poliittisia ohjelmia ja kontaktoidaan päättäjiä ja vaikuttajia, otetaan kantaa asioihin ja edustetaan opiskelijoita erilaisissa työryhmissä ja hallinnoissa. Tulos: riviopiskelijalle toiminta näyttäytyy bilepainotteisena. Ystävääni ja vanhaa opiskelija-aktiivia lainaten:  “Sopiiko muuten olettaa, että muutkin amk-opkut ovat Olli Opiskelijan silmissä viihdelaitos, vaikka toimijat ovatkin laput silmillä ihan kickseissä siitä, kuinka on taas tehty kovaa vaikutustyötä?” Sitä sopii miettiä. 

Ja sitä tulee miettiä. Ettei vaan nuo edellä mainitut kicksit johtaisi hurmokseen menestyksestä. Se kun ei todellakaan ole ikuista saati jatkuvaa. Ilman ahkeraa uurastusta jo kerran saavutettu menestyskin katoaa. Tässä kun ollaan vielä aivan junioreita unelmoimassa ammattilaisurasta. “Terve tyytyväisyys omaan tai organisaation suoritukseen kääntyy helposti ensin itsetyytyväisyydeksi ja sitten laiskuudeksi. Uskotaan, että oman itsen, tiimin tai organisaation erinomaisuus voi kannatella yhä useampia kompromisseja. Töitä ei enää tehdä palavasti, vaan rutiinilla. Hyväksytään, että läksyt jäävät joskus vähemmälle. Hyväksytään, että työpäivä loppuu hieman aikaisemmin. Tappio harmittaa, mutta ei välitetä siitä, koska seuraava voittohan on aivan nurkan takana.” Näin kirjoittaa Mikko Laaksonen blogitekstissään 5 tapaa puhkaista itsetyytyväisyyden kupla. Ja mielestäni se on aika osuvasti kirjoitettu aiheeseen liittyen. 

Opiskelijaliikettä kokonaisuudessaan kuvataan monin paikoin passiiviseksi ja pysähtyneeksi, jopa laiskaksi. Rohkeita kannanottoja tai mielenilmauksia, joilla päättäjät saadaan puheiden sijaan toimimaan näkee harvassa. Enkä tässä nyt tarkoita, että räväköillä ulostuloilla pelastettaisiin koko opiskelijaliike, vaan sen tulee lähteä pienestä, niistä oman korkeakoulun opiskelijoiden aktivoinnista. Virkamiesmäiseen tapaan nysvääminen toimistokoloissa päivästä toiseen ei kannanottojen määrästä riippuenkaan tee liikkeelle juuri mitään eikä näytä riviopiskelijalle merkittävältä toiminnalta. Jos opiskelijaliikettä haukutaan laiskaksi niin sitä laiskempaa on riviopiskelijoiden porukka. Ja miksipäs ne riviopiskelijat aktivoituisivat jos ei esimerkkiä näytetä aktiivitoimijoiden suunnasta. Niinkuin mille tahansa tuotteelle tai toiminnalle tarvitaan kasvot ja esikuva, niin myös opiskelijatoiminnalle. Ja millä ne kasvot tehdään? Sillä että tullaan tutuksi. Ja millä korkeakoulussa tullaan tutuksi? Olemalla näkyvissä ja läsnä opiskelijoiden ja päättäjien keskuudessa, ei vain nettisivujen ja sähköpostin takana. Opiskelijatoiminnan pitäisi olla ikuista vaalityötä, kampanja käynnissä 24/7. Sillä sitä tietoisuutta kasvatetaan ja aktivoidaan massoja. Ja aktiivisilla massoilla voidaan tehdä lähes ihmeitä.

Laiska opiskelijatoiminta hurmoksessa Read More »

Scroll to Top