Työnhaku se vasta kovaa työtä onkin

Pakko tunnustaa, että olin suht onnellinen määräaikaisen työsuhteeni loppumisesta äitiyslomani aikana. Pääsin jatkamaan mielestäni päivähoitoon laitettavaksi aivan liian pienen ja kehittymättömän lapsen kanssa kotikasvatusta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Lapsi kasvoi ja vei resurssejani niin, ettei työnhaulle jäänyt aikaa eikä voimia. Kun lapsi ei ole päivähoidossa saamassa varhaiskasvatusta ja oppimassa, kuinka toisten kanssa toimitaan, on suositeltavaa hoitaa tätä seikkaa käymällä muunlaisissa avoimissa paikoissa. Tällaisia ovat perhekahvilat, kerhot, ihan vaan leikkipuistot ja niin edespäin. Lisäksi pitää ulkoilla, liikkua, oppia ja kokea kaikenlaista uutta. Ei siinä siis lapsen kanssa aikaa työnhaulle jää. Se kun vaatii keskittymistä. Iltaisin taas alkaa jo itseäkin uuvuttaa päivän touhuilut ja jatkuva läsnäolo niin, ettei ainakaan minulla ajatus toimi mitenkään nokkelasti työhakemuksia ajatellen.

Kerron tässä esimerkin viimeisimmästä työnhausta. Bongattuani työpaikkailmoituksen, käytin ehkä noin tunnin verran hakemuksen laatimiseksi. Konsultoin tuttuja, jotka oikolukivat ja ehdottivat joitain muutoksia ja lisäyksiä. Ehkä aikaa lähetyseen asti meni yhteensä enemmänkin kuin vain tunti. Ja jos työnantaja ei olisi ollut minulle aiemmin edes jollain tasolla tutuksi tullut organisaatio, olisi minulla varmasti mennyt vielä toinenkin tunti, tai ainakin puolikas selatessani heidän viestintäkanaviltaan erilaisia vinkkejä, joita hakemusta laatiessa voisi hyödyntää. Sähköpostin mentyä odoteltiin. Ja tulihan se kutsu haastatteluun. Ja kuten nykyään on monessa paikkaa tapana, tuli soiton perässä sähköpostiin ennakkotehtävän ohjeet materiaaleineen. Lukemista, lukemista ja perehtymistä. Pelkästään postiin tulleita materiaaleja kahlasin ja sisäistin varmaan pari tuntia. Lisäksi pari tuntia vierähti ennakkotehtävän ideoita päässä pyöritellessä, ja muualta niitä varten lisätietoa hankkiessa. Sitten se varsinainen ennakkotehtävä. Olisi tämän kai voinut tehdä rumana A4-paperinakin, mutta päätin ehkä erottua joukosta laatimalla visuaalisestikin mukavan Prezi-esityksen. Tähän luulin upottaneeni kolme tuntia. Flunssa iski tuolloin pahasti päälle, ja nyt kun mietin, että työstin esitystä klo 17-21 välisen ajan vain pienillä juomatauoilla, huomaan kuluttaneeni siihen neljä tuntia. Ehkäpä jos flunssan aiheuttama olotila olisi laskettu pois, pitkää Prezin rakennustaukoa ei olisi ollut ja en olisi niin täydellisyyteen tähtäävä tällaisissa tuotoksissa, olisi tuo aika tosiaan lyhentynyt tuntiin. Omaa tyhmyyttä siis, ja olosuhteiden pakkoa. Kenties jos olisin jo edeltävänä päivänä hoitanut lapsen mummulaan yökyläilemään ja tehnyt esityksen terveenä, olisi sekin vaikuttanut käytettyyn aikaan. No, ennustaja kun en ole, en voi tästä itseäni suuremmin moittia.

Varsinaiseen haastatteluun Helsinkiin kulutin tietty matkoihin edestakaisin sen pari tuntia. Haastattelu itsessän kesti tunnin. Mikäli sikäli onnistuisin, olisi tiedossa jatkohaastattelu toisena päivänä. Ja niin vain tuli kutsu jatkokierroksellekin, heti seuraavaksi päiväksi. Pikaisesti konsultointia taas, mitä haastattelussa tällä kertaa voisi seurata. Miten voisin vielä perehtyä ja mitä kannattaa vielä ”opiskella”. Kaiken kaikkiaan ehkä vielä 2-3 tuntia käytin erilaista tietoa kahlatessani. Mikään ei tuntunut yön pikku tunteina jäävän päähän kunnon särky- ja kuumelääkityksen alla. Ja seuraavana päivänä taas Helsinkiin tunnin matkustus, noin tunnin haastattelu ääni käheänä, nenä aivan tukossa ja pää sellaisessa paineessa, että omat ajatuksetkin lähes kaikuivat. Ja sitten kotiin jännittämään. Tai lähinnä oloaan parantelemaan ja huilaamaan. Että jos tässä nyt laskee tunteja, niin sellaiset arviolta 15-20 tuntia meni tähän yhteen työnhakuun. Ja ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”. Jei. Tulin kakkoseksi. Harmi, ettei näistä kakkossijoista saa palkintoja, minulla niitä olisi jo aika liuta. Ne ei lämmitä mieltä, eikä juuri taloakaan. Kaverini toki tsemppasi, että ”Ajattele, olet kuitenkin tullut nyt monta kertaa kakkoseksi eri rekryissä. Et vikaksi, et kolmanneksi tai neljänneksi tai miksikään muuksi vaan kakkoseksi, se on aika hyvin se.” Onhan se, mutta työnhaussa muilla kuin ykkössijoilla ei ole merkitystä. Ehkä se hieman kohottaa itsetuntoa, mutta ei tarpeeksi estääkseen sen hakuun käytetyn ajan ja nähdyn vaivan hukkaan valumisesta aiheutuvan romahduksen. Hetki menee, kun miettii taas seuraavaa yritystä, että miksi vaivautua. Eihän minusta ole kuin kakkossijoille. Mutta niin sitä vaan on pakko yrittää. Ei se helppoa ole. Eikä mielekästä.

Ja jottei tämä kaikki olisi näinkään helppoa, on valtiomme päätöksentekijät päättäneet kaikessa viisaudessaan, että työttömien tulee tehdä töitä 18 tuntia tai osallistua työttömyyspalveluiden tarjontaan viiden päivän ajan about jonkun kolmen kuukauden työttömyysjakson aikana, TAI MUUTEN (kuulostaa just niin kepiltä porkkanan sijaan) tukea leikataan. Kysynpä vaan, että mistä sen 18h töitä löytää??? Ja kuinka monta tuntia sen hakemiseksi meneekään… Ja että mistä ihmeestä sitä ihminen järjestää lapselleen hoitopaikan siksi aikaa? Huh. Kyllä olen kokoomuslainen ja tiedän, kyseinen puolue siellä istuu päätöksiä tehtailemassa. Mutta, että onko siellä ihan oikeasti mitään todellisuuden tajua tämän päivän työnhausta ja muista arkeen liittyvistä, osin heidän itsensä suunnittelemista arjen haasteista (kuten subjektiivinen hoito-oikeus)??? Tai saahan sitä tilattua kotiinkin lastenhoitajan, mutta kyllä se tulee sitten niin kalliiksi jo, että mieluummin antaa leikata sen rangaistusprosentin tuestaan pois. Ja minä kun luulin, että kaikenlaisia loukkoja tässä yritetään purkaa. Päinvastoin. Ihan lähtökohtaisestikaan ei kaikkia työttömiä voi laittaa samalle viivalle. Se on silkkaa typeryyttä, mutta harva sitä ymmärtää, ennenkuin itse kokee. Onneksi noilla maamme ykköspäättäjillä ei sellaista ole sopeutumiseläke turvanaan tiedossa hetkeen. Tekisi mieli päättää tämä kommarimaisesti VMP lausahdukseen ja irtisanoutua puolueestakin. Mutta eihän se mitään hyödyttäisi. Jatkan tässä siis kohti seuraavia rekrytointeja.

Ai niin ja kritisoijille tiedoksi. Olen hakenut töitä myös kaupan kassalta yms, mutta en pääse edes haastatteluihin asti. Etsivät varmasti pidempiaikaisia työntekijöitä, ja huomaavat, että oma tähtäimeni on toisaalla. Oman fysiikkani tuntien en myöskään viitsi hakea esimerkiksi siivoustehtäviin, sillä muutaman päivän jälkeen jäisin järjettömän kivuliaiden hermopinteideni kera sairaslomalle. Eikä se työnantajaa ajatellen ole kovinkaan kiva kuvio. Toisaalta, kai se kohta on pakko.

Kotihoidon tuki ei kilpaile työllisyyden kanssa

Demarinuoret vaatii kotihoidon tuen lakkauttamista tuoreimmassa ulostulossaan. Jos nyt ihan ensimmäiseksi mentäisiin lukemaan Kelan sivuilta, mitä kotihoidon tuki tarkoittaa. Kyseistä tukea voi saada, mikäli alle 3-vuotiasta lasta hoidetaan kotona. Vaikka demarinuorten kirjoituksessa puhutaankin 97% tukea käyttävistä olevan naisia, ja viitataan naisten asemaan työuralla ja tasa-arvoon, voi lasta kotona hoitaa äiti tai isä, tai vaikka esimerkiksi palkattu hoitaja, isovanhempi tai joku muu. Kyseessä ei millään lailla ole sukupuolisidonnainen tuki. Sen ehdoissa myös selvästi sanotaan, että kotihoidon tuen perusrahaan ei vaikuta perheen tulot. Tästä nokkela voi kenties päätellä, että kotihoidon tuen saamiselle ei ole vaateena, että äiti on lapsen kanssa kotona. Tai isä. Kummatkin voivat käydä töissä. Vaateena on, että alle 3-vuotiasta lasta hoidetaan kotona.

Kannanotossaan demarinuoret myös sanovat, että Suomen työllisyyaste olisi 1,5 prosenttiyksikköä korkeampi nykyisestä, mikäli nuoret naiset työllistyisi paremmin. En usko, että nuorten naisten työllistymiseen vaikuttaa tuo muutaman sadan euron arvoinen tuki. Toki tässä samassa viitataan myös koko perhevapaan uudistamiseen ja maksuttomaan päivähoitoon, mutta tekstissä paino tuntuu silti olevan juuri kotihoidon tuella. Ihanaahan se on, että demarinuoret puhuu meistä yli kolmekymppisistä nuorina naisina. Eniten vauvoja kun saavat 30-34 -vuotiaat naiset. Nuorten naisten ja miesten tai ihan kenen tahansa työllistymiseen vaikuttaa ihan ensisijaisesti se, että niitä työpaikkoja pitäisi ensin saada lisää. Sitä varten tarvitaan yrityksiä ja yrityksille sellaiset toiminta- ja elinmahdollisuudet, että yritys voi palkata sen ensimmäisenkin työntekijän, lisähenkilöstöstä puhumattakaan. Lisäksi työmarkkinoille tarvitaan joustoa, joustoa ja joustoa.

Työllisyysasteen nousua en siis ihan tällä kaaviolla lähtisi tuulettelemaan. Työstä pois jääneen äidin tai isän tilalle on varmasti palkattu sijainen. Ei vaikutusta työllisyyteen, koska yhden ollessa poissa on toinen tilalla. Taasen vanhempi, joka ei ole työssä, saa luultavasti työttömyyskorvausta. Siihen ei tokikaan vaikuta vanhemmuus. Ainoastaan työttömyys. Se, että kotihoidon tuki poistettaisiin, ei vaikuta suoraan työllisyyteen. Kyseinen tuki ei varsinaisesti ole mikään houkutin kotiin jäämiselle. Moni ei vain halua antaa alle vuoden ikäistä vauvaansa vieraiden hoiviin monestakaan syystä. Se on kuitenkin ihan eri keskustelu päivähoidon ryhmäkokojen kasvusta ja hoitopaikkojen määrästä aina imetykseen asti.

Kyllä, se on väärin, että monessa perheessä, joissa pientä lasta halutaan kasvattaa ensimmäiset vuodet kotona, kotiin jääväksi osapuoleksi valikoituu usein nainen pienempien tulojensa vuoksi. Siihen ei kuitenkaan vaikuta kotihoidon tuki millään lailla. Moni varmaan jäisi kotiin, vaikka tuo tuki olisi poissa. Se noin 300 euroa saadaan kyllä jollain säästöillä paikattua. Ei tiettykään kaikkien kohdalla ole sekään mahdollista. Ennemmin olisi soveliasta miettiä, millainen tuki olisi houkutteleva niille lukuisille rahaa tahkoville iseille jäädä kotiin.

Ja kyllä, sekin on väärin, että tästä edellä mainitusta syystä työnantajat pitävät hedelmällisessä iässä olevien naisten palkkaamista riskinä. Kotihoidon tuen poistamisella yksinään ei kuitenkaan tällaisia asioita ratkota. Pitäisi miettiä miten saataisiin työnantajien kohtaamat äitiysloman ja sitä seuraavan hoitovapaan kustannukset tasattua isien työnantajien kesken? Tai oikeammin, miten saataisiin koko tällainen kulurasite pois työnantajilta.

Keskusteluissa näkynyttä ja Suomen Kuvalehdenkin avaamaa Ruotsin mallia kannatan kyllä. ”Ruotsissa vanhempainvapaat ovat Suomea avokätisemmät ja pitemmät, kaikkiaan 18 kuukautta. Tästä isälle kuuluu kolme kuukautta, jonka vain hän voi pitää. Myös äidillä on omat kolme kuukautta. Vanhemmat voivat päättää, miten he jakavat jäljellä olevat 12 kuukautta.” Tällaisessa mallissa kotihoidon tuen poistaminenkin olisi jo perustellumpaa. Isoja muutoksia tarvitaan, ja kuten tuossa Suomen Kuvalehden artikkelissakin todetaan, se maksaa. Mutta kun syntyvyys on laskussa, on varmasti ihan järkevää maksaakin, jotta tulevaisuus näyttäisi ruusuisemmalta. Nyt kuitenkin monet toimenpiteet, esimerkiksi juuri varhaiskasvatukseen kohdistuvat leikkaukset ajavat vanhempia ns. ei-toivottuun suuntaan. Kun kaikki lapset siirtyisivät päivähoitoon, vaatisi se melkoisen kasan rahaa, jota ei lakkautettavalla kotihoidon tuella puoliksikaan katettaisi. Mistä nämä resurssit sitten saataisiin? Mistä seuraavaksi leikattaisiin? Höylä on terävä edelleen.

 

 

 

Suhteellista

Etelä-Suomen Sanomien artikkelin ”Lähikauppa haluaa kitkeä suhteilla saadut työt” perusteella on jotenkin huono, jos löytää duunin suhteiden kautta. Onko niin? Eikö tässä taloudellisessa tilassa, jossa firma toisensa perään käynnistää YT-neuvottelut ja vähentää väkeään, ole vain hyvä jos joku – erityisesti joku nuori – onnistuu löytämään itselleen kesätyön, tuli se sitten työkkärin tai tuttavien kautta, eli niin sanotusti suhteilla? Toki on ihan ymmärrettävää, että jossain isossa putiikissa halutaan, että kaikki hakijat ovat samalla lähtöviivalla. Mutta ovatko ne kuitenkaan…

Itse pääsin omassa työssäni tekemään rekrytoinnin suhteita käyttäen. Tapauksessani oli kyse joko tai –tyyppisestä tilanteesta. Joko ollaan ilman, koska resurssit eivät riitä suuremman rekryprosessin läpikäymiseen ja koska aikaa oli todella rajoitetusti, tai sitten kartoitetaan lähipiiristä josko löytyisi joku kriteerit täyttävä henkilö työllistettäväksi. Sellainen löytyi, ja minulle tuli hyvä mieli. Siksi, että sain työntekijän, ja siksi, että sain työllistettyä yhden aktiivisen nuoren edes hetkeksi.

Kaikilla meillä on jotain suhteita. Sukulaiset, naapurit, kaverit… Ei se suhteiden kautta saatu työkään välttämättä tule kultatarjottimella nenän eteen. Näiltä ns. suhteiltaan voi aktiivisesti kysellä, josko töitä olisi tarjolla ja välittää eteenpäin viestiä, että tästä osoitteesta löytyisi tehokas työntekijä jos vaan paikkoja aukeaa. Se voi poikia töitä, jos ei nyt, niin myöhemmin.

Hyvän käyntikortin itsestään voi tehdä myös tekemällä sen mihin ryhtyy, täysillä, tehokkaasti ja ahkerasti. Kyllä sellaiset ihmiset muistetaan. Jos ei työn merkeissä niin muuten. On ollut outoa mutta varsin positiivista huomata miten moni täysin tuntematon ja asiayhteydestä riippumaton ihminen on minutkin aikanaan bongannut Jyväskylän ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan puheenjohtajana. Sellaiset melko vaikutusvaltaisetkin ihmiset. Samanlaista ”käyntikorttia” toivon rakentavani myös nykyisessä ja tulevissa töissä. Enää ei hienolla CV:llä pitkälle pötkitä. On hyvä ajatella, että koko maailma on verkostosi, osa siitä on toistaiseksi piilossa. Ja tähän sopii liuta vanhoja sananlaskuja kuten ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” tai ”niin makaa kuin petaa”. Miettikääpä sitä omaa käyntikorttianne rakennellessa.

You’re fired – ja muita pieniä iloja

You’re fired! Tuo Donald Trumpin suusta tuttu lausahdus. Suomessa Hjalliksen lempeämpi versio: ”sä saat potkut”. TV-formaattiin kuuluu, että virheistä rokotetaan. Potkuilla. Tosielämässä se ei ihan noin mene. Eikä pidäkään, sillä kaikkihan me virheitä teemme. Toki isoista virheistä työnantajalle jää lähinnä ainoaksi vaihtoehdoksi irtisanoa työntekijä, mutta yleensä silloin kyseessä on todella vakava virhe.

Kun Suomessa jollain jääkiekkojoukkueella menee huonosti, vaaditaan valmentajan erottamista. Puolueen vaalituloksen ollessa surkea, vaaditaan puolueen puheenjohtajan erottamista. Nokian puhelimet ei lyö markkinoilla läpi, taas vaaditaan toimitusjohtajan erottamista. Nyt case Talvivaaran aikaan lehtien ja internetin mielipidepalstat täyttyvät ihmettelyistä, miksei kukaan ministeri, virkamies tai kyseisen yhtiön päättäjä eroa. Ja kun opetusministeriö esitti ammattiopetukseen leikkauksia, ovat ainakin Keskustanuoret antamassa opetusministerille potkuja. Näinkö asiat hoidetaan?

Se, että lätkäjoukkueen valmentaja saa potkut, ei luultavasti muuta sitä tosiseikkaa, että pelaajat ei saa tehtyä maaleja. Puolueen heikko menestys vaaleissa ei yleensä ole puheenjohtajan vika, kaikki sen ehdokkaat ja jäsenet ovat kuitenkin jokaisen saadun äänen takana. Miksipä ei ne saamattomatkin äänet olisi sitten koko joukon aikaansaannosta tai tässä tapauksessa aikaansaamattomuutta. Ja kyllä varmaan niin Nokialla kuin muissakin yhtiöissä kannattaa miettiä tuotteen ominaisuuksia ja markkinointia, hinnoittelusta nyt puhumattakaan. Tuskin se toimitusjohtajaa vaihtamalla paranee, ellei toimitusjohtaja itse satu olemaan joku tuotesuunnittelun guru. Talvivaarassa ei tehtyä saa tekemättömäksi, ei sitten millään. Mitä siihen auttaisi, jos ympäristöministerille, joka ei syypää virheisiin edes ole, näytettäisiin ovea? Tai miten sekään opiskelupaikkojen määriin vaikuttaisi, jos opetusministeri lähtisi vaihtoon? Ei mitenkään.

Ilmeisesti jokainen meistä haluaa vain kerran elämässään kokea olevansa Donald Trump ja osoittaa jollekulle ovea, antaa potkut, irtisanoa tai erottaa. Tai ainakin olla sitä kovasti vaatimassa ja pulputtaa sen jälkeen hunajaa, kun vaatimus on toteutettu. Onko se sittenkin vain joku perisuomalainen kateus, kun saa ihmisen miettimään ensisijaisena ratkaisuna lähes joka ongelmaan potkujen antamista, yleensä johtajatason tai ainakin korkean palkkaportaan henkilölle. Tuleeko siitä parempi mieli, kun pääsee näkemään jonkun hyvätuloisen menettävän ansiotulonsa? Tulee. Vahingonilohan se on paras ilo. Noin sekunnin kuluttua muistamme, että ongelmat jatkuvat edelleen ja on aika etsiä seuraava uhri giljotiiniin.

Kutsumusammattina hoitoala, ainakin harjoittelun ajan…

Vanhuspalvelulaki on jotenkin niin absurdi tämän hetkisenä esityksenään, ettei siihen voi oikein edes mitään fiksua sanoa. Lakiin pitäisi sen mukaan kirjata hoitajien määrä. Lakiin. Eli siis ”pakkoa tapahtua näin”-kirjaan. Jos oikein olen ymmärtänyt, on jo tälläkin hetkellä pulaa hoitajista. Mistä ihmeestä hoitajia saadaan lisää? Ja vielä suurempi kysymys on, että millä rahalla? Kyllä hoitajien määrällinen lisääminen tarkoittaa myös aika suurta rahallista satsausta, joihin kunnilla ei välttämättä ole varaa. Mitä jos hoitajia ei rahasta tai muusta syystä saada lisää niin, että määräpakote täyttyy? Silloin rikotaan lakia. Kuka on vastuussa? Mikä on rangaistus?Sillä kyllähän lain rikkomisesta yleensä seuraa rangaistus. Ymmärrän kyllä, että ihanteellinen tavoite voisi olla joku tietty määrä, mutta eihän sellaista voi lakiin kirjata. Raha se vaan valitettavasti on joka ratkaisee. Ei hoitajatkaan pyhällä hengellä töitään tee, vaikka useat kutsumusammattissaan ovatkin.

Kutsumusammattina hoitoalan työt ihan yleisesti ottaen ei enää ehkä ole niin yleinen mitä ennen vanhaan. On minusta aika huolestuttavaa, että kovin moni hoitoalalle kouluttautunut nuori aikuinen ei lopulta päädykään oman alansa töihin. Ei sillä, etteikö töitä olisi tarjolla, mutta kun he ovat tajunneet nostavansa isomman palkkapussin esimerkiksi kaupan kassalta. No, ei ehkä suurista summaeroistakaan ole kyse, mutta kun vertailussa katsotaan samalla työn vaativuutta ja rankkuutta, heilahtaa vaaka helposti siihen työhön, josta saman rahan saa helpommalla. Onko tämä suuntaus mielestänne oikea? (Ei se, että ihmiset menevät helpomman työn perässä…se on täysin normaalia nyky-yhteiskunnassa, eikä siitä saa ihmisiä syyllistää.) Pitäisikö ehkä pyrkiä sellaiseen palkkakehitykseen alalla, jossa tekijöitä kipeästi kaivataan, että ihmiset myös viihtyisivät niissä töissä. Ei ihmisiä töihin saa vain sanomalla, että tekijöitä tarvitaan jos ei samalla ole tarjota kilpailukykyistä palkkaa.

 

Kyllä minuakin hieman ihmetytti, että nyt jo 30-vuotta perushoitajana työskennellyt äitini sai huonompaa palkkaa fyysisesti rankasta 3-vuorotyöstään sairaalan ensiavussa, kuin minä parikymppisenä kouluttamattomana nuorena teleoperaattorin puhelinasiakaspalvelussa, jossa istuin tietokoneen ääressä juttelemassa ihmisten kanssa päässä nököttäviini luureihin. Kyllä niitä ihmisten v***uiluja ja haukkuja pystyi kuuntelemaan mukavassa toimistossa puhelinyhteyden takaa turvallisin mielin. Äitini työssä vastaan tulee kuitenkin väkivaltaisia ihmisiä, huumeneuloja ja verikosketuksia. Koko ajan saa olla pelko persiin alla, milloin joku hullu käy päälle, tai koska onkin saanut tartunnan jonkun narkkarin piikeistä. Ja millä palkalla?! En yhtään ihmettele, ettei sellainen työ nuoria varsinaisesti houkuttele.

Yksi olennainen seikka hoitoalan houkuttavuudessa on myös opiskeluaikojen tapahtumat. Ammattikorkeakoulututkintoon kuuluu työharjoittelu, jossa varsinaista työtä tehdään ohjattuna ja sitä kautta opitaan paremmin käytännön työhön. Koko ajan harjoittelussa ei kuitenkaan ohjaaja seuraa silmä kovana, vaan paljon tehdään myös itsenäistä työtä, ja samaa työtä, mitä työntekijätkin tekevät. Ainakin omassa korkeakoulussani hoitoalan opiskelijat ovat olleet närkästyneitä siitä, että samalla kun he suorittavat esimerkiksi paikallisessa sairaalassa pakollisia palkattomia harjoitteluitaan, saattaa heidän ystävänsä muulta opintolinjalta käydä palkallisessa harjoittelussa haluamassaan yrityksessä vaikkapa toisella paikkakunnalla. Hoitoalalla harjoittelijat tekevät työtä, jota ilman ei pärjättäisi. Voin varmuudella sanoa, että esimerkiksi Jyväskylässä keskussairaala ei pärjäisi ilman harjoittelijoiden työpanosta. Sitten valmistuttuaan nämä entiset opiskelijat toteavat, ettei se työ ole sen arvoista että kannattaisi hakeutua alan töihin, ja painuvat muihin hommiin. Tässä kohtaa koulutus meni hukkaan, eikä hoitoalakaan hyötynyt pitkäaikaisesti. Toki ne harjoittelut tuovat hetken helpotuksen, ja etenkin kun niitä harjoittelijoita tulee jatkuvalla syötöllä. Mutta entäs sitten kun valmistuneet eivät näihin töihin lähde, ja siellä nyt olevat eläköityvät. Kuka sitten työt tekee?Pelkillä harjoittelijoillako pärjätään?