Kuka siivoaisi paremmin ympäristöä kuin tapahtumajärjestäjä?

Taannoin harmittelinkin jo Facebookissa tapahtumajärjestäjiin kohdistuvia syytöksiä ympäristön roskaamisesta, vaikka tosiasiahan on, että järjestäjät siivoavat ympäristön tarkoissa aikarajoissa aiempaa puhtaampaan kuntoon. Harmittelen asiaa edelleen.

Itse monissa tapahtumissa työskennelleenä, niitä järjestäneenä ja alaa opiskelleena voin kertoa tietäväni yhtä sun toista tapahtumiin liittyen. Kun tapahtumaa ollaan järjestämässä, tulee hakea useita eri lupia eri viranomaisilta. Usein ympäristöön liittyen luvissa tosiaan mainitaan joku tietty päivämäärä ja kellonaika, mihin mennessä jälkisiivous on suoritettava. Niinkuin kaikissa rikkomuksissa on tapana, on tiedossa sakko, jos järjestäjä ei toimi luvassa sovitulla tavalla. Jos esimerkiksi konsertti on sovittu melun vuoksi loppuvaksi klo 23 ja konsertti kestääkin klo 24 asti, on järjestäjälle tiedossa aika mojova lasku maksettavakseen. Huhu kertoo, että taannoin Helsingissäkin konsertoinut Bruce Springsteen venytti koko kiertueensa keikkojen kestot yli järjestäjien hankkimien aikarajojen ja lupautui itse sakkojen maksajaksi. Järjestäjälle 100 000 euron ylimääräinen potti voi jo tehdä ilkeän loven lompakkoon, sillä harvemmin aikarajan ylitys kuitenkaan lisätuloja tuo mukanaan. Brucen lomakosta en osaa sanoa…

Samalla lailla tapahtumien jälkeiseen siivoukseen annetun ajan ylittyessä on järjestäjälle tiedossa sakko. Ei ehkä yhtä suuri kuin edellä mainitussa esimerkissä, mutta ylimääräinen kulu se on joka tapauksessa, oli hinta mikä tahansa. Tämän kustannuksen ”pelossa” järjestäjät organisoivatkin siivouksen erinomaisesti. Homma hoidetaan ajoissa, eikä roskaakaan jätetä jäljelle, ettei kukaan pääsisi sanomaan, ettei siivousta ole suoritettu kunnolla. Samalla siis putsataan roskat niiltäkin osin, mitä ympäristössä lojui jo kauan ennen tapahtumaa. Tapahtumat ovat osittain aika suuria ympäristötekoja nimenomaan positiivisessa mielessä. Hetken rasitus hyvittyy moninkertaisesti jälkikäteen. Toki niitäkin tapahtumia ikävä kyllä järjestetään, joissa ei edes asian mukaisia lupia ole haettu, eikä siivouksesta tai yleisestä järjestyksestäkään sen kummemmin piitata. Onneksi nämä ovat kuitenkin vähenemässä määrin olevia tapauksia.

Mutta mitä tekee normaali kaduntallaaja, jolla energia riittää mollaamaan näitä ympäristön supersiivoajia ennenkuin he ovat ehtineet tapahtumastaan saada edes yleisöä pois saatika aloittamaan alueen purkamista ja siivousta? Hän ottaa bussia odotellessaan röökiaskistaan viimeisen savukkeen ja sytyttää sen samalla kun yrittää tunkea tyhjäksi jäänyttä askiaan pysäkillä seisovaan jäteastiaan. Aski putoaa maahan eikä hän jaksa sitä noukkia kokeillakseen sen tunkemista roskikseen uudelleen. Samassa rytäkässä maahan tipahtaa edellisen matkustajan roskakorin reunalle jättämä tyhjä purkkapussi. Bussin saapuessa hän heittää myös lopun savukkeestaan askin ja purkkapussin seuraksi kadulle. Kaivaessaan kolikoita taskustaan, häneltä putoaa maahan vielä eilisen kauppareissun kuitti. Neljä roskaa muutamassa minuutissa. Ja kukaan ei valita. Eikä kukaan korjaa jälkiä. Paitsi ne nohevat työntekijät, jotka roskapussia pysäkillä vaihtaessaan viitsivät kerätä matkaan myös kadulle pudonneet roskat. Ja sekin on hyvä, mutta missä on yksittäisen ihmisen vastuu ja teot?

Presidentti Sauli Niinistönkin kannustama Roska päivässä -liike haastaa ihmiset keräämään yhden roskan päivässä. Jos jokainen Suomen kansalainen näin tekisi, tarkottaisi se vajaata 5 miljoonaa roskaa päivässä (kun lasketaan pois vauvat yms). Eihän roskat riittäisi moneksikaan viikoksi sillä tahdilla, mutta jos edes huolehdittaisiin omat roskat asiaan kuuluvasti jätesäiliöihin, joita kaupunkialueellakin on lähes joka kadun kulmassa, niin olisi ympäristöllä puhtaammat oltavat ja ihmisillä parempi mieli (ja omatunto). Tiesittekö, että Suomessakin voi yksityinen henkilö saada 50 euron rikesakon roskaamisesta? 0,20 euron tikkarille voikin siis helposti tulla hintaa 50,20 euroa, jos käärepaperit heittää piittaamattomasti maahan. Se on aika paljon se. Toistaiseksi en kuitenkaan tiedä ketään, joka roskaamisesta rikesakkoa olisi saanut. Jos vain valvojia (eli sakottajia) löytyisi tarpeeksi, asuisi pian meissä jokaisessa pieni tapahtumajärjestäjä jälkensä siivoten.

Autoa mä metsästän…

Asunto on sijoitus. Sen arvo ei koskaan laske. Tai no kaiken aikaahan liikettä tapahtuu ylös ja alas, mutta mitään radikaalia tuskin lyhyessä ajassa tapahtuu. Tai pitkässäkään. Hyvällä alueella sjaitsevan asunnon arvo saattaa jopa kasvaa kasvamistaan. Ja asunnolle on aina tarve. Jos ei itsellä, niin jollakulla toisella. Asunnosta saa lähestulkoon aina omansa pois, ja voipa asuntobusineksellä ihan tienatakin. 


Auto sen sijaan ei ole sijoitus (tai on, ja vakaa, ei hievahdakaan, vetää perässään vaan pankkilainaa). Sen arvo uutenakin laskee välittömästi silminnähden kun ajat sen liikkeestä ulos. Vaikka mittarissa olisikin vain muutama sata ajettua kilometriä, on se silti käytetty auto, eikä siitä enää saa samaa hintaa kuin hetki sitten ostaessasi sen. Ja käytetyt autot… Pikkuvikoja siellä sun täällä, aina korjausta tai pientä laittoa vailla. Sitten on vuosittaiset katsastukset ja taas on huollon paikka. Vakuutukset ja verot ei sentään ole uuden auton suuruisia, mutta se ei lopulta paljoa mieltä lämmitä. Halpa auto ei olekaan niin halpa kaikkine kuluineen. Suuresta bensan kulutuksesta puhumattakaan. Mikä siis ratkaisuksi? 


Minulla on vanha auto. 11-vuotias Pökötti. Käytettynä ostettu ja juurikin jotain pientä vikaa aina. Bensaa se rohmuaa enemmänkuin ehtii syöttämään. Samoin öljyä. Jos en tarvitsisi autoa, luopuisin siitä tai pitäisin tilanteen nykyisellään. Mutta nythän tilanne on se, että uudessa työssäni joudun ajamaan ympäri Suomen, eikä Pösö ensinnäkään vakuuta minua sitä ajatellessa kestävyydeltään, turvallisuudeltaan eikä kustannuksiltaan. Uutta autoa en kuitenkaan osta, koska se nyt vaan tuntuu niin turhalta. Jossain vaiheessa sekin on taas vanha ja vaihto edessä… Ikuinen kierre taattu. Ja kun takataskusta ei kymppitonneja löydy hirveän montaa, olisi lainaa otettava. Uutta käytettyäkään en ihan heti lähtisi ostamaan. Mistä niistä tietää mitä vikoja taas tulee vastaan. Ja jos yhtään parempaa käytettyä autoa halajaa, pitää siitä taas maksella jo sen verran enemmän, että melkein voisi harkita sittenkin sitä uutta autoa.


Parhain kaikista olisi työsuhdeauto, tai leasing-auto työn kautta. Mutta tällä hetkellä ei ainakaan minun kohdallani mahdollista. Ystäväni Google kuitenkin osasi kertoa, että leasing-autoja on tarjolla myös yksityisille. Onhan ne kalliita ja interwebin kaikkitietävät keskustelupalstatkin pursuavat laskelmia ja informaatiota siitä, miten lopulta oman auton ostaminen ja omistaminen tulee edullisemmaksi. Monissa palveluissa on leasing-sopimus rajattu samalla aikaan ja matkaan. Esim. 36kk ja 30 000km. Ja tuossa 36 kuussa ei saa ajaa enempää kuin tuon mainitun kilometrimäärän. Ei hyvä sekään, kilometrejä kun varmasti kertyisi enemmän niin mitäs sitten tehdään… Otetaan fillari alle ja painellaan tois puol jokkee? Ei ehkä.


Löysin toisen rakkaan ystäväni S-ryhmän (se eka oli Google) Automaa-ketjulta Uusi auto vuodeksi-kampanjan. Ensin tyrmäsin hintojen vuoksi. Ja vähän autojenkin. Mutta tällä hetkellä näyttäis siltä, että voisin helpostikin tuohon palveluun tarttua. Vuoden päästä voin sitten lopettaa koko touhun, lunastaa auton omaksi tai vaihtaa sopimukseen uuden auton. Ei katsastus- tai huoltokuluja. Verot ja vakuutukset toki kuuluu kaikkiin vaihtoehtoihin lisämaksuna, joten sitä nyt on aivan turha edes pohtia. Mutta olisipa uusi, turvallinen ja toimiva, vähän kuluttava ja jopa ympäristöystävällisempi auto alla. Uskon ihan vakaasti asiaa harkittuani ja laskettuani ja tiedusteltuani kaiken mahdollisen Automaalta, että pelkästään polttoainekustannuksissa nykyiseen verrattuna säästän niin, että ”Uusi auto vuodeksi” tulee edullisemmaksi. Toki, onhan se vanha autokin tuossa vielä kuluineen (vakuutukset, verot, pikku viat, yms), mutta siitä saa joku ihan kelpo auton halvalla vaikkapa kaupunkikäyttöön. Ja ei niin hätä, vaikkei heti menisikään…


Syy tälle kirjoitukselle: kerro onko sinulla kokemuksia yksityisleasingista tai jopa Automaan Uusi auto vuodeksi-palvelusta, ja vakuuta minut miksi minun pitää tai ei pidä tehdä edellä kuvailemallani tavalla. Kiitos. Päätökseen vaikuttavalle kommentille tarjoan lounaan valitsemassasi paikassa. Kommentit tulevat vain omaan käyttööni, eivätkä näy muille.

Oman elämänsä presidentti

Pikkasen alkaa pinna kiristää. Työnhaku jatkuu. Jo ties kuinka monetta kuukautta. En edes tiedä kuinka monta hakemusta on lähtenyt matkaan. Yllättävän harvasta tulee kutsua edes haastatteluun. Alan elää siinä uskossa, että sähköposti ei toimi. Nyt joku kauppatieteiden maisteri varmaan naureskelee partaansa, että ei ole tuokaan osannut vaan kirjoittaa hakemusta ja cv:tä. Väärin. Olen jopa käyttänyt kyseiset asiakirjat arvioitavana aika isolla köörillä asiantuntijoita. Ja tehnyt myös heidän esittämiä lisäyksiä ja korjauksia. Pitäisi siis olla ihan priimaa.


Niistä paikoista, joissa haastatteluun asti päästään, tulee sitten kieltäviä vastauksia mitä ihmeellisimmillä syillä. Hauskin on mielestäni väite liiasta pätevyydestä. Hei haloo, minun AMK-tutkintonikaan ei ole vielä valmis, miten ihmeessä maisterit ja tohtorit saavat töitä? Ja sitten on niitä paikkoja, joissa vaaditaan juurikin haetun tehtävän pitkäaikaista kokemusta. Se on sinällään ihan ymmärrettävää ja työnantajan kannalta turvallistakin. Mutta tässä kohtaa on syytä taas muistaa, että jos kaikki tekisivät samoin, ei muutaman kymmenen vuoden päästä meillä olisi enää työntekijöitä, koska kokemusta omaavat eläköityvät ja muut eivät ole koskaan kokemusta päässeet kerryttämään aiemman kokemuksen puuttuessa. Noin karrikoidusti ajatellen. Elinikäinen oppiminen my ass. Työnantajat haluavat valmiita kykyjä, joita ei tarvitse ohjata ja opettaa enää koskaan. Ikinä. Milloinkaan.


No okei, ei yleistetä. Mutta ajatelkaapa vaikka presidenttiä. Ei ensimmäiselle kaudelleen hakevalla presidentillä ole aiempaa kokemusta kyseisistä tehtävistä. Niihin tehtäviin opitaan, niistä muokataan itsensä näköisiä pelisääntöjen mukaan. Miksei kaikki saisi olla oman elämänsä presidenttejä? Pahin ongelma työmarkkinoilla on siis työnantajien korkeakoulumaailmastakin tuttu puuttuva kyky tunnistaa ja tunnustaa aiemmin hankittua osaamista ja kokemusta. Että jos olet tehnyt avoimen paikan tehtäväkuvauksen mukaisia töitä eri nimikkeellä toisessa yrityksessä, pitäisi se minusta ymmärtää. Mutta moni työnantaja ajattelee, että sinulla on kokemusta viestintäsihteerin tehtävistä vain kun työtodistuksessasi lukee toimenkuvana viestintäsihteeri.


Yritä tässä nyt sitten tehdä suomalaista työtä, kun ainoat työtarjoukset tulevat työttömuuskriisissä riutuvasta Espanjasta ja rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista. Kummatkin on kuningaskuntia, mutta siellä sentään arvostetaan oman elämänsä presidenttejä. Varmaan myös verorahoja.

Puoluekirjan vaikutukset työnhaussa

Näin työnhakijana huomaa netin olevan täynnä sopivia paikkoja, joihin oman osaamisen puolesta olisi pätevä, mutta jonkin henkilökohtaisen ominaisuuden tai valinnan vuoksi ei kuitenkaan ole sopiva. Esimerkiksi monien puolueiden nuorten puoli hakee jatkuvasti sihteereitä, tiedottajia tai muita vastaavia. Avoinna on paikkoja, joihin oma kokemukseni ja kiinnostuksenikin kohdistuu. Nimenomaan sitä työtä ajatellen. Mutta minkäs teet, jos taskussa on väärän puolueen kirjanen.


Hauskaa on se, että itse olisin valmis hyppäämään eri aatteita kannattavan puolueen tai muun tahon leipiin koska vain, jos työtehtävät ovat mieluisia. Rajansa tietty siinäkin kaikella, että sellaiseen leiriin, jonka aatteet saavat minut lähinnä voimaan pahoin, en koskaan lähtisi. Erimielisyys ei kuitenkaan minusta olisi este hyvän työn tekemiselle. Omasta puolestani. Toki työnantajapuoli tälläisessä aatteellisuusmaailmassa on varmasti peloissaan tai vähintäänkin arka ottamaan työhön eri aatteita kannattavan henkilön. Täysin ymmärrettävää. Millaista tiedotetta sitä julkisuuteen pukkaisikaan Kokoomuslainen työntekijä Vasemmistolaisessa järjestössä. Tai Vihreä PerusSuomalaisissa ja päinvastoin. Itse näkisin, että mikäli henkilö on tehtävän vastaanottanut, toimii hän myös työpaikan sääntöjen, ohjeiden ja tapojen mukaisesti. Ei kai Siwan kassalla savukkeita myyvän henkilönkään tarvitse itse tupakoida. Mutta maailmaan kun mahtuu tätä nykyä ties minkälaista vipeltäjää, olisi riski kuitenkin varsin suuri työnantajan näkökulmasta, ainakin aatteita edustavissa tahoissa.


Ajatellaanpa asiaa kuitenkin hetki muussa yhteydessä. Voisiko Suomen Kennelliitto palkata tiedottajakseen kissaihmisen? Eikö kissaihminen voisi kirjoituksissaan suoltaa koiramaailmalle liiaksi kissa-aiheisia mielipiteitään? Tai voisiko K-marketin kassalle palkata henkilön, jolla Plussa-kortin sijaan lompakosta löytyykin S-etukortti? Miten tuo henkilö työnantajan mielestä voisi vilpittömästi suositella Plussa-korttia muille, jos henkilön mielestä S-etujärjestelmä on selvästi parempi ja kannattavampi? Ja onko seurakunnalle hallintoon papereita pyörittämään hakeutuvan työnhakijan kuuluttava kirkkoon, vai katsotaanko kirkkoon kuulumattoman palkkaamatta jättämisen olevan uskontoon liittyvää syrjintää? Niin. Näitä asioita tuskin suoraan kysytään (tai no kirkosta en tiedä), tai tuskin niille annetaan niin paljon painoarvoa, että vaikuttaisivat muuten pätevän henkilön valintaan. Ja onko edes oikein kysyä tälläisiä henkilökohtaisia asioita? Niinkuin ei naisilta saa työhaastattelussa kysyä ovatko he mahdollisesti raskaana, koska sen ei saa antaa vaikuttaa valintaan.


Takaisin puoluekirjaan. Eipä paljon tarvitse internetin suurta ja sokkeloista viidakkoa selata, kun löytää miljoonia kirjoituksia siitä, miten joihinkin tehtäviin, virkoihin ja toimiin pääsevät yleensä ns. oikean puoluekirjan omaavat henkilöt. Puolueiden kohdalla se nyt on vielä jokseenkin ymmärrettävää, mutta voisiko muiden työtehtävien osalta kieltää puoluekirjan kysymisen haastattelussa niinkuin tuon edellä mainitun raskausasian? Vai onko jollakulla joku pätevä syy sille, miksi iän, sukupuolen, sukujuurten tai muun vastaavan syrjimisen lisäksi ei myös puoluesyrjintää voisi paheksua ja kieltää valintaan vaikuttavana seikkana?

AKT ja ”ainut vaihtoehto”

Viime aikojen yksi suurimpia uutisia on ollut AKT. Liiton hallitus erotti viestintäpäällikkönsä luottamuspulan vuoksi. Viestintäpäällikön kerrottiin toistuvasti hyökänneen liittoa ja sen puheenjohtajan toimintaa vastaan vahingoittaen näin liiton julkisuuskuvaa (kuva allekirjoittaneelle liitosta on syntynyt vasta tämän jupakan myötä, että onnea heille). Mediassa hallituksen varapuheenjohtaja kertoi tilanteen olevan valitettava, mutta vaihtoehtona ainut. Jos kyseisen hallituksen mielestä ei tosiaan ollut muuta vaihtoehtoa niin miksi ihmeessä saamme nyt lukea lehdistä viestintäpäällikön palaavan töihin? Mediamylläkän vuoksi varmasti myös puheenjohtaja hyllytettiin. pelastetaan julkisuuskuvasta se mikä pelastettavissa on…


Minua tässä lähinnä ihmetyttää kaksi asiaa. Ensimmäisenä AKT:n hallitus. Kuinka moni muu kyseisen hallituksen päätöksistä on ollut ”vaihtoehdoiltaan ainut”? Onko hallituksen jäsenillä pokkaa seistä päätöstensä takana jatkossakaan, vaikka niistä keskusteltaisiin julkisesti? Ja toiseksi, miten ihmeessä viestintäpäällikkö palaa töihinsä iloisin mielin? Eikö häntä kohtaan osoitettu luottamuspula vaivaa lainkaan? Tai eikö hänelle ole potkujen ja kaiken syyttelyn jälkeen syntynyt luottamuspulaa työnantajaansa kohtaan? Ja oikeastaan vielä kolmantena seikkana, miten ihmeessä tämän kaiken jälkeen voisi työrauha palata?


Toisaalta, oliko tässä kyse kokonaisuudessaan hieman suuremmasta mediatempauksesta? En nimittäin ole nähnyt oletettavasti hetkeksi auenneen viestintäpäällikön tehtävän rekryilmoitusta missään, vaikka viestintäalan työpaikkoja aktiivisesti seuraankin. Luulisi, että noinkin isolla ja merkittävällä taholla olisi ollut kiire saada uusi henkilö viestintätehtäviin… Onhan heillä toki viestintävaliokunta ja varmasti hetkellisesti viestintäasioita voi hoitaa vaikkapa liittosihteeri. Jollain tapaa kuitenkin toivoisin, että kaikilla muilla organisaation toimihenkilöillä olisi niin paljon hommia omalla sektorillaankin, että niinkin merkittävän roolin kuin viestintäpäällikön tehtäviin olisi välittömästi edes avattu rekrytointi. 20 päivää on aika pitkä aika (ilmoitus irtisanomisesta 2.3. ja päätös paluusta töihin 22.3.) kohun keskellä ilman viestintäpäällikköä. Eihän tuossa ajassa tokikaan olisi uutta henkilöä tehtävään rekrytoitu, mutta luulisi rekrytoinnin edes auenneen.


Oli miten oli, ihme juttu.