Nykyään kun ei saa valittaa, oikeastaan yhtään mistään, ainakaan ilman, että joku tulee sanomaan, että miksi siitä täällä avaudut, ei ne asiat sillä parane. Siksi korostankin nyt, että tuleva asiani on valittamisen sijaan vain yritystä ymmärtää, ihmettelyä ääneen.
Täällä uudella asuinalueellamme olen tehnyt omituisen havainnon. Moni autoilija oikoo kävelyteitä pitkin. Ei se minua haittaa. Lähinnä se suuresti ihmetyttää. Mikä ihme saa autoilijan oikaisemaan ajoradalta kävelytielle lyhentääkseen kotimatkaansa muutaman talon verran. Tai menomatkaa. Jos ajettava osuus lyhenee muutaman sata metriä, niin kuinka hervottoman suuren ajan ihminen siinä säästää? Minuutin? Kaksi? Ei ehkä minuuttiakaan. Helposti sitä voisi minuutin nipistää muista toimistaan, ettei niin sekuntipeliksi tuo ajaminen menisi, että oikoa pitää. Johan se minuutti saattaa helpotusta tulla sillä, ettei tarvitsekaan pysähtyä liikennevaloissa vihreän valon johdosta. Tai toisinpäin. Siksi ei ehkä kannata ajomatkalle sekuntikellon kanssa lähteäkään.
Laiskuus? Voin kuvitella oikojan ajattelevan, ettei jaksa kiertää ajoväylää pitkin. Ei jaksa. Kuinka laiska ihminen voi olla, ettei jaksa kaasua painaa minuuttia pidempään? Ei jaksa ajaa autolla. En ymmärrä.
Korostan, ei haittaa minua muuten kuin periaatetasolla. Onko nämä samat oikojat niitä, jotka tekevät oman päänsä mukaan muutenkin tuolla liikenteessä? Säästävät sen minuutin ajamalla vielä kun valo jo keltaisena on vaihtumassa punaiseksi. Ja jättävät autonsa kaupan pihassa inva- tai lapsiperhepaikoille, vaikkei heillä siihen olisikaan tarvittavia edellytyksiä. Vain siksi, etteivät jaksa kävellä siitä kahta parkkiruutua kauempaa. Eivät jaksa. Tai eivät ehdi koska kiire. Tuleeko siitä edes kymmentä metriä lisämatkaa? Ajallisesti ei montaa sekuntia enempää kulu.
Uskon vahvasti, että äärimmäisen laiskuuden lisäksi ihmisiä vaivaa tekokiire. Kiire, jota ei oikeasti edes ole, mutta pakko vaan on kiirehtiä ja suorittaa. Jokainen voisi kyllä hetken miettiä, missä kohtaa oikeasti kannattaa ne ylimääräiset minuutit sohvalla makoiluunsa säästää. Milloin on oikeasti niin kiire, että on ihan pakko. Jos joka päivä, jokainen ajomatka, jokainen kaupassakäynti on niin kiireistä, että on pakko oikoa, niin ehkä kannattaisi yrittää luoda koko aikataulunsa uusiksi.
Jotkut puhuu downshiftaamisesta, pois oravanpyörästä hyppäämisestä, kun lopetetaan työt ja chillaillaan. Otetaan rennosti. Tehdään asioita, joista pidetään. Pistetään elämän arvot uuteen järjestykseen. Lopetetaan suorituskeskeisyys. Mielestäni downshiftata voi ihan niinkin, että hellittää näissä elämän pikkuisissa asioissa. Ei siihen kuole, että kävelee autosta kauppaan parin metrin verran enemmän kuin naapuriauton tyyppi. Samalla saa vähän raitista ilmaa (no älä kävele siellä autojen takana pakokaasujen katkussa!), itseasiassa enemmän kuin se naapuriauton tyyppi, joten iloitse siitä mieluummin kuin kadehdit sitä lyhyempää matkaa. Parempi mielikin siitä jää, sekä sulle että sille, jonka paikan luvattomasti meinasit vallata. Ja siellä kaupassa kassajonossa, mieti siinä kirotessasi valitsemaasi hitaampaa jonoa, että kaatuuko se elämä taas siihen minuutin parin kestävään odotteluun, vai onko se nyt vaan ihan ohikiitävä merkityksetön hetki tässä kaikessa.