Stressasin joskus. Joku asia painoi mieltä. Tuntui, että päässä jyskytti, sydän hakkasi. Yöt meni valvoessa. Katsoin telkkaria lasittunein silmin, enkä jälkikäteen tiennyt mitä ohjelmaa sieltä tuli. Sitten totesin, etten voi asialle mitään. Itseasiassa herra Veeti Kallio totesi jossain haastattelussa, että kaikilla asioilla on tapana järjestyä niinkuin niiden on tarkoitus järjestyä. Ajattelin kerrankin heittäytyä luottamaan siihen. Totesin, että varsinkaan asian murehtiminen ei auta itse asiaa eikä minua. Murehtiminen itseasiassa tekee kurjastakin tilanteesta vielä kurjemman. Niinpä päätin lopettaa. Päästää irti. Luottaa siihen, että asiat lopulta menevät niinkuin ovat mennäkseen. Lopputulos on sama siitä huolimatta, pelkäänkö sitä ennalta. Kivempaa on olla hymyssäsuin kuin suupielet maata kohden. Vaikka lopputulos olisi paska, on ainakin matka siihen ollut kivempi. Matka on se, johon minä itse voin vaikuttaa.
Nyt tästä päätöksestäni on muutamia vuosia. Asiat on kerta toisensa jälkeen järjestyneet, hyvin tai huonosti. Enimmäkseen hyvin. Ja itse olen ollut rennompi. Levollisempi. Ehkä se on myös muuttanut huonon lopputuloksen kokemisenkin positiivisemmaksi. Se, että ei jaksa murehtia. “No sinä se et paljoa stressaa” -fraasin kuulin viimeksi viikonloppuna. En stressaa en. On hirvittävää katsoa ihmistä, joka stressaa jotain asiaa sisuskalujaan myöten. On vaan niin paljon helpompaa elää, kun tietää, että lopussa kiitos seisoo. Tai sitten on paskainen loppu. Kuinka vain. Kävi miten kävi. Sen näkee sitten. Ja sen kanssa voi elää. Senkin, että joskus asiat ei mene, kuten toivoisi. Mutta turha sitä on pelätä. Yleensä se vaan tarkoittaa, että jotain parempaa on luvassa.
