Työnhaku se vasta kovaa työtä onkin

Pakko tunnustaa, että olin suht onnellinen määräaikaisen työsuhteeni loppumisesta äitiyslomani aikana. Pääsin jatkamaan mielestäni päivähoitoon laitettavaksi aivan liian pienen ja kehittymättömän lapsen kanssa kotikasvatusta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Lapsi kasvoi ja vei resurssejani niin, ettei työnhaulle jäänyt aikaa eikä voimia. Kun lapsi ei ole päivähoidossa saamassa varhaiskasvatusta ja oppimassa, kuinka toisten kanssa toimitaan, on suositeltavaa hoitaa tätä seikkaa käymällä muunlaisissa avoimissa paikoissa. Tällaisia ovat perhekahvilat, kerhot, ihan vaan leikkipuistot ja niin edespäin. Lisäksi pitää ulkoilla, liikkua, oppia ja kokea kaikenlaista uutta. Ei siinä siis lapsen kanssa aikaa työnhaulle jää. Se kun vaatii keskittymistä. Iltaisin taas alkaa jo itseäkin uuvuttaa päivän touhuilut ja jatkuva läsnäolo niin, ettei ainakaan minulla ajatus toimi mitenkään nokkelasti työhakemuksia ajatellen.

Kerron tässä esimerkin viimeisimmästä työnhausta. Bongattuani työpaikkailmoituksen, käytin ehkä noin tunnin verran hakemuksen laatimiseksi. Konsultoin tuttuja, jotka oikolukivat ja ehdottivat joitain muutoksia ja lisäyksiä. Ehkä aikaa lähetyseen asti meni yhteensä enemmänkin kuin vain tunti. Ja jos työnantaja ei olisi ollut minulle aiemmin edes jollain tasolla tutuksi tullut organisaatio, olisi minulla varmasti mennyt vielä toinenkin tunti, tai ainakin puolikas selatessani heidän viestintäkanaviltaan erilaisia vinkkejä, joita hakemusta laatiessa voisi hyödyntää. Sähköpostin mentyä odoteltiin. Ja tulihan se kutsu haastatteluun. Ja kuten nykyään on monessa paikkaa tapana, tuli soiton perässä sähköpostiin ennakkotehtävän ohjeet materiaaleineen. Lukemista, lukemista ja perehtymistä. Pelkästään postiin tulleita materiaaleja kahlasin ja sisäistin varmaan pari tuntia. Lisäksi pari tuntia vierähti ennakkotehtävän ideoita päässä pyöritellessä, ja muualta niitä varten lisätietoa hankkiessa. Sitten se varsinainen ennakkotehtävä. Olisi tämän kai voinut tehdä rumana A4-paperinakin, mutta päätin ehkä erottua joukosta laatimalla visuaalisestikin mukavan Prezi-esityksen. Tähän luulin upottaneeni kolme tuntia. Flunssa iski tuolloin pahasti päälle, ja nyt kun mietin, että työstin esitystä klo 17-21 välisen ajan vain pienillä juomatauoilla, huomaan kuluttaneeni siihen neljä tuntia. Ehkäpä jos flunssan aiheuttama olotila olisi laskettu pois, pitkää Prezin rakennustaukoa ei olisi ollut ja en olisi niin täydellisyyteen tähtäävä tällaisissa tuotoksissa, olisi tuo aika tosiaan lyhentynyt tuntiin. Omaa tyhmyyttä siis, ja olosuhteiden pakkoa. Kenties jos olisin jo edeltävänä päivänä hoitanut lapsen mummulaan yökyläilemään ja tehnyt esityksen terveenä, olisi sekin vaikuttanut käytettyyn aikaan. No, ennustaja kun en ole, en voi tästä itseäni suuremmin moittia.

Varsinaiseen haastatteluun Helsinkiin kulutin tietty matkoihin edestakaisin sen pari tuntia. Haastattelu itsessän kesti tunnin. Mikäli sikäli onnistuisin, olisi tiedossa jatkohaastattelu toisena päivänä. Ja niin vain tuli kutsu jatkokierroksellekin, heti seuraavaksi päiväksi. Pikaisesti konsultointia taas, mitä haastattelussa tällä kertaa voisi seurata. Miten voisin vielä perehtyä ja mitä kannattaa vielä ”opiskella”. Kaiken kaikkiaan ehkä vielä 2-3 tuntia käytin erilaista tietoa kahlatessani. Mikään ei tuntunut yön pikku tunteina jäävän päähän kunnon särky- ja kuumelääkityksen alla. Ja seuraavana päivänä taas Helsinkiin tunnin matkustus, noin tunnin haastattelu ääni käheänä, nenä aivan tukossa ja pää sellaisessa paineessa, että omat ajatuksetkin lähes kaikuivat. Ja sitten kotiin jännittämään. Tai lähinnä oloaan parantelemaan ja huilaamaan. Että jos tässä nyt laskee tunteja, niin sellaiset arviolta 15-20 tuntia meni tähän yhteen työnhakuun. Ja ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”. Jei. Tulin kakkoseksi. Harmi, ettei näistä kakkossijoista saa palkintoja, minulla niitä olisi jo aika liuta. Ne ei lämmitä mieltä, eikä juuri taloakaan. Kaverini toki tsemppasi, että ”Ajattele, olet kuitenkin tullut nyt monta kertaa kakkoseksi eri rekryissä. Et vikaksi, et kolmanneksi tai neljänneksi tai miksikään muuksi vaan kakkoseksi, se on aika hyvin se.” Onhan se, mutta työnhaussa muilla kuin ykkössijoilla ei ole merkitystä. Ehkä se hieman kohottaa itsetuntoa, mutta ei tarpeeksi estääkseen sen hakuun käytetyn ajan ja nähdyn vaivan hukkaan valumisesta aiheutuvan romahduksen. Hetki menee, kun miettii taas seuraavaa yritystä, että miksi vaivautua. Eihän minusta ole kuin kakkossijoille. Mutta niin sitä vaan on pakko yrittää. Ei se helppoa ole. Eikä mielekästä.

Ja jottei tämä kaikki olisi näinkään helppoa, on valtiomme päätöksentekijät päättäneet kaikessa viisaudessaan, että työttömien tulee tehdä töitä 18 tuntia tai osallistua työttömyyspalveluiden tarjontaan viiden päivän ajan about jonkun kolmen kuukauden työttömyysjakson aikana, TAI MUUTEN (kuulostaa just niin kepiltä porkkanan sijaan) tukea leikataan. Kysynpä vaan, että mistä sen 18h töitä löytää??? Ja kuinka monta tuntia sen hakemiseksi meneekään… Ja että mistä ihmeestä sitä ihminen järjestää lapselleen hoitopaikan siksi aikaa? Huh. Kyllä olen kokoomuslainen ja tiedän, kyseinen puolue siellä istuu päätöksiä tehtailemassa. Mutta, että onko siellä ihan oikeasti mitään todellisuuden tajua tämän päivän työnhausta ja muista arkeen liittyvistä, osin heidän itsensä suunnittelemista arjen haasteista (kuten subjektiivinen hoito-oikeus)??? Tai saahan sitä tilattua kotiinkin lastenhoitajan, mutta kyllä se tulee sitten niin kalliiksi jo, että mieluummin antaa leikata sen rangaistusprosentin tuestaan pois. Ja minä kun luulin, että kaikenlaisia loukkoja tässä yritetään purkaa. Päinvastoin. Ihan lähtökohtaisestikaan ei kaikkia työttömiä voi laittaa samalle viivalle. Se on silkkaa typeryyttä, mutta harva sitä ymmärtää, ennenkuin itse kokee. Onneksi noilla maamme ykköspäättäjillä ei sellaista ole sopeutumiseläke turvanaan tiedossa hetkeen. Tekisi mieli päättää tämä kommarimaisesti VMP lausahdukseen ja irtisanoutua puolueestakin. Mutta eihän se mitään hyödyttäisi. Jatkan tässä siis kohti seuraavia rekrytointeja.

Ai niin ja kritisoijille tiedoksi. Olen hakenut töitä myös kaupan kassalta yms, mutta en pääse edes haastatteluihin asti. Etsivät varmasti pidempiaikaisia työntekijöitä, ja huomaavat, että oma tähtäimeni on toisaalla. Oman fysiikkani tuntien en myöskään viitsi hakea esimerkiksi siivoustehtäviin, sillä muutaman päivän jälkeen jäisin järjettömän kivuliaiden hermopinteideni kera sairaslomalle. Eikä se työnantajaa ajatellen ole kovinkaan kiva kuvio. Toisaalta, kai se kohta on pakko.

Kumartelua kahteen suuntaan…

Eilen kun kai sitten virallisesti aloitin kuntavaalikampanjoinnin avaamalla Facebook-sivuston, alkoi ihmisiltä kivasti tipahdella viestejä ideoineen ja ehdotuksineen siitä, mitä Lahdessa pitäisi tehdä ja mitä koko maassamme pitäisi tehdä. Palataan niihin aiheiisin vielä myöhemmin.

Vanhuspalvelulaki on nyt se juttu mikä puhututtaa. Yleisesti moititaan lakiesityksen henkilöstön määrään perustuvia ehtoja ja ilmeisesti myös aiheesta. Toimintaterapeuttiystäväni avautui aiheesta näin: ”Omassa työyksikössäni vaadittu 0,7 tarkoittaa sitä, että hoitajia pitää palkata sairaalaan ja meidän kotihoidon tiimistä lähtisi 5 paikkaa pois! Risikon ajamana lain piti satsata kotihoitoon, kun nyt esitystä ajava ministeri painottaa pitkäaikaishoitoon. Terminä pitkäaikaishoito on huono, koska esim. palvelutalot eivät siihe kuulu ja paikkoina ne ovat sellaisia, missä ihminen hoidetaan loppuun saakka, toisin sanoen PITKÄÄN.” Ei se kauhean fiksulta kuulosta näin äkkiseltään.

Menemättä tällä kertaa syvemmälle itse lakiesitykseen, tuli mieleeni tässäkin keskustelussa moitteet siitä, miten kuntavaalien (tai milloin minkäkin vaalien) alla esityksiä valtionkin tasolla tehdään vokotellen äänestäjiä omalle puolueelle. Sitä pohdintaa tapahtuuko oikeasti näin, on turha käydä. Tuskin kukaan ministeri on pestiinsä astunut vain promotakseen omaa puoluetta. Näin ainakin vakaasti toivon. Toki on siitä aina etua omalle egolle, jos päätöksiä tehdään oman puolueen tavotteiden mukaisesti. Ja jos ministerinä toimii puolueiden puheenjohtajia, on oman puolueen nostatus aivan varmasti yksi ministereiden henkilökohtaisista tavotteista.

Mutta oletteko koskaan miettineet, olisiko esitykset ja päätökset erilaisia, jos ministerin saappaisiin astuessaan hallituksen jäseniltä presidentin tapaan vaadittaisiin sitoutumattomuutta ja luopumista puolueensa jäsenkirjasta? Toimisiko hallitus silloin enemmän Suomen etuja tavoitellen, kun takaraivossa ei huutaisi vaatimukset siitä, mitä tulee saada aikaiseksi, jotta puolue on tyytyväinen. Aina ei puolueen ajama asia ole välttämättä se paras ratkaisu Suomelle. Kun sitoutumaton hallitus työskentelisi vain ja ainoastaan Suomelle, ei energiaa ja aikaa tuhlaantuisi kahteen suuntaan kumartelulle.

Kuuma peruna: kilometrikorvaus

Kuuma, kuumempi, kuumis on keskustelu kilometreistä ja niiden korvauksista. Jonkun mielestä on oikein leikata tälläisestä kreikkalaistyyppisestä verovapaasta tulosta roimasti, väittääpä joku kilometrikorvauksilla rikastuvankin. Sitten taas kolikon kääntöpuolella on työntekijä ja hänen omistama auto, josta suurimman hyödyn saa kuitenkin työnantaja.

Esityksenä on pudottaa kaikkia koskeva korvaus 0,45 eurosta 0,43 euroon. Ja se on ihan fine. Putosihan se jo aiemmin 0,46 eurosta nykyiselleen, ja on joskus aiemmin oltu matalammissakin korvauksissa. Uusinta uutta on esitys siitä, että yli 15 000 kilometrin jälkeen korvaus putoaa 0,25 euroon. Koko muutoksella säästöjä tulisi Helsingin Sanomien mukaan 45-70 miljoonaa vuodessa.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä veistelee asiasta blogissaan hyvin: suunnitellut leikkaukset toteutuessaan syövät pohjaa yrittäjyydeltä. Mielestäni myös ahkeruudelta ja yritteliäisyydeltä, moni ”myyntimies” kun on palkollisena isossa firmassa, jossa tavoitteet on kovat ja vain positiivinen tulos ratkaisee. Sipilä kirjoittaa myös uhkakuvasta, jossa korvausten laskiessa toimeliaisuus vähenee, ja näkyy heti muiden verotulojen putoamisena. Eli mikähän sitten on se lopullinen säästö? Erityisesti minua kismittää se, että suurimmat leikkaukset kohdistetaan niihin harvoihin, jotka joutuvat ajamaan paljon. Reilumpaa olisi pudottaa korvaus kaikilta suoraan 0,40 euroon, siellähän se on joskus ollutkin.

Pitää myös muistaa, että uudet autot ovat vähäpäästöisempiä ja kuluttavat vähemmän, ja näin ollen kilometrikorvauksetkin kantavat pidemmälle, niinkuin Helsingin Vihreiden puheenjohtaja Hannu Oskala ottaa asiaa esiin blogissaan. Asiat eivät aina ole yhtä mustavalkoisia. Taloussanomat kirjoittaa taannoisessa artikkelissaan: ”Uusi auto on päästöiltään puhtaampi hankinta, mutta jokaisen auton valmistus rasittaa ympäristöä. Esimerkiksi hybridiautojen akku- ja sähkömoottoritekniikassa käytetään harvinaisia maametalleja, jotka ovat muuttumassa yhä harvinaisemmiksi sähköautoilun kasvaessa. Käytetty auto saastuttaa kulkiessaan enemmän. Silti sen ympäristöä rasittava kokonaisvaikutus laskee suhteellisesti aina siihen saakka, kunnes se on loppuun ajettu ja käyttöarvoltaan lopussa.” Olen tässä itsekin kahden vaiheilla. Jatkaako 11-vuotiaalla vai hankkiako uusi. Tätä pohdintaa kävin jo aiemmassa kirjoituksessani, joten en enää palaa siihen.

Kaikki firmat eivät valitettavasti tarjoa työntekijöilleen työsuhdeautoa. Työnkuva voi kuitenkin vaatia autolla ajamista ympäri Suomen, päivittäin, paljon. Ei työntekijän kannata ostaa uutta, kallista mutta vähän kuluttavaa autoa jos autoa eniten käytetään työnteossa eikä niinkään vapaa-ajalla, jolloin työnantaja saa kalliista autosta suurimman hyödyn ja on myös ns. syyllinen auton kulumiseen ja arvon alenemiseen, niinkuin Taloussanomissa asiaa kommentoidaan.

Katsellessani verohallinnon tilastoja (ennakkotiedot) vuodelta 2011, ihmetyttää se, ettei kukaan ole takertunut vielä verovapaisiin päivärahatuloihin. Jos Oskala kirjoitti blogissaan, ettei veronmaksajien tarvitse maksaa kenenkään Mersulla päristelyä, niin ei kyllä mielestäni kenenkään hanhenmaksapallerolounaitakaan. Osapäiväraha on nyt 16 euroa. Kyllä 6-10 tunnin työpäivän pärjää yhdellä ruokailullakin, jos on syönyt hyvän aamiaisen lähtiessään ja syö jälleen kotiin palatessaan. Ja missä ihmeessä esimerkiksi lounaan hinta on 16 euroa? Ei toiselle paikkakunnalle matkustaminen tarkoita sitä, että lounaspaikaksi on valittava gourmet-ravintola. Ja onhan toimistotyössäkin ihmisillä 8 tunnin päivän aikana vain yksi ruokatauko, ja työpaikan ja kodin väliset matka-ajat voivat hyvinkin venyttää päivän pituuden jopa 10 tuntiin. Onko se sitten tasa-arvoa, että se kenen tehtäväksi tuli matkustaa naapuripitäjään päiväksi saa 16 euroa ylimääräistä verrattuna siihen, kenen piti jäädä toimistolle tietokonetta naputtamaan? Taitaisi osua päivärahoihin puuttuminen liian monen päättäjänkin nilkkaan, joten annetaan tämän verovapaan tulon olla rauhassa ja otetaan mieluummin niiltä muilta.