Tuli vaan mieleen
Törmäsin sattumalta Maria Veitolan lokakuiseen blogikirjoitukseen “Älä ole mulkku“. Siinä Maria kirjoittaa, kuin ystävällisyys on valinta. Olen täysin samaa mieltä. Asiaa tarkemmin pohdittuani, olen itsekin pyrkinyt nykyään siihen, että mietin ennenkuin sanon. Mietin, miten kuulija eli viestini vastaanottaja asian kokee. Tuleeko hänelle paha mieli. Osunko ehkä tietämättäni johonkin herkkään kohtaan aiheuttaen ikävän tunteen. No sitä sattuu varmasti, vaikka kuinka miettisi sanomistaan. Mutta pointti on siinä, että pohtii sanottavansa seurauksia keskustelukumpanissaan. Miksi haluaisin suututtaa, miksi haluaisin satuttaa, enhän minäkään halua, että minulle niin tehdään.
Jotkut kaiketi haluaa. Enkä tarkoita nyt keskustelupalstojen trolleja, koska nehän ei muuta ikinä haluakaan kuin aiheuttaa kuohuntaa provosoimalla oikein olan takaa. Mutta jos mietitään ihan perusarkea. Ihmiset tekevät valintansa ystävällisyyden ja epäystävällisyyden välillä, montakin kertaa päivässä. On ehkä nälkä, väsyttää, kiukuttaa ja sitten tiuskitaan perheelle tai ystäville aiheuttaen mielipahaa heissä. Ihan kuin se oma mieli siitä jotenkin kohenisi, kun saa muidenkin ilon laantumaan sillä tökeröllä käytöksellään. Vai luuleeko joku, että se oma kiukku siirtyy seuraavalle ja siitä taas seuraavalle kunhan vaan vähän puuskahtaa? Ei siirry, mutta se kertaantuu. Ehkä se ystävä, jolle tiuskahdit väsyneenä, tiuskii sinulle takaisin. Ehkä kiukku pysyy hetken, mutta purkaantuukin sitten kotona perheenjäsenille, josta he taasen jatkavat kiukun kylvämistä eteenpäin. Paitsi jos valitsee toisin. Jos ei annakaan itsensä käyttäytyä kuin tunnemaailmaa vasta opetteleva taapero, jolle nälkä, väsy ja suuret koettelemukset, kuten maahan pudonnut lapanen voivat aiheuttaa järjettömän kiukun puuskan. Jospa päättäisikin purra huultaan, tsempata kaikkensa kommunikoidakseen ystävällisesti tai edes neutraalisti purkamatta harmitustaan täysin viattomiin. Ei laittaisi negatiivisuuden kierrettä vauhtiin.
Moni aikuinen on tunnemaailmaltaan sen verran kehittynyt, että ei pura kiukkuaan tuiki tuntemattomiin tai julkisesti. Koska se olisi tyhmää. Noloa. Lapsellista. Mutta miksi ihmeessä se järkevä ajattelu loppuu siihen, ja hyvälle ystävälle, perheenjäsenelle tai työkaverille voikin sitten purkautua. Eikö jokainen järkevä ihminen, joka läheisistään välittää, tee kaikkensa ja toivo, että niillä läheisillä on aina mahdollisimman hyvä olo. Ja jos siihen vielä itse voi vaikuttaa.
Toisinpäin käännettynä, ystävällisyys luo positiivisuuden kierteen. “Anna hyvän kiertää” -kuten sanotaan. Ystävällinen hymy vastaantulijalle tai tervehdys naapurille tai posteljoonille, oven pitäminen auki seuraavalle kulkijalle, maahan pudonneen tavaran nostaminen omistajalleen, vessapaperirullan vaihtaminen loppuneen tilalle, kiitoksen sanominen pienemmästäkin aiheesta. Melko pienillä asioilla voi saada hyvää aikaan. Eikä se varsinaisesti vaadi edes yltiöpositiivista otetta. Vain toisten huomioimista. Mutta Veitolan ajatusta mukaillen, on jokaisen oma valinta olla mulkku. Tuli vaan mieleen.