työnhaku

Ne työttömät

Innostuin korjaamaan ehdokaskollega Mikan veroaiheiseen blogiin liittyen, että työtönkin maksaa veroa. Itseasiassa työttömyyspäivärahan verotus on suhteessa ankarampi mitä saman verran palkkaa tienaavalla. Miksi näin? Joskus aikanaan tämä lienee säädetty kannustimeksi työttömyyden sijaan ansaita palkkaa työssä, jolloin samasta summasta käteen jää enemmän. Fiksuahan se onkin niin, harmillista vain, ettei sitä asiaa oikeastaan missään mainosteta eikä moni varmaan asiaa tajuakaan.

Työttömistä puhuttaessa karsastan kuitenkin aina sitä stereotyyppistä ajatusta yhteiskunnan varoilla elelevästä sohvaperunasta, jota ei vain kiinnosta työnteko. Toki niitäkin takuulla löytyy, samoin kuin rappioalkoholisteja, joiden etuudet valuvat suoraan kurkusta alas. Tähänkin on toki syynsä, miksi ovat tällaiseen tilanteeseen päätyneet.

Työttömien joukossa on kuitenkin osaavia, fiksuja, työntekoon motivoituneita työnhakijoita, joita ei syystä tai toisesta ole onni potkaissut rekrytoinneissa. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että monta hakemusta päivässä yli vuoden ajan kirjoittaneena, se ei aina ole helppoa. Usean kerran monivaiheisissa rekrytoinneissa saavutetut kakkossijat eivät lämmittäneet yhtään, vaikka olinkin siihen mennessä peitonnut kymmeniä tai satoja hyviä hakijoita. Silti joku oli aina parempi. Sillähän ei saanut olla merkitystä maaliviivalla häviämiselle, että olin pienen lapsen äiti. Eihän?

Kyse ei myöskään ollut siitä, ettäkö olisin ollut nirso. Hain siivoojaksi, kaupan kassalle, varastotöihin, postittajaksi, mutten päässyt edes haastatteluihin asti, koska erästäkin rekrytoijaa siteeraten ”olisit kallis rekry, kun siirtyisit uusiin tehtäviin heti sellaisen tullessa vastaan ja perehdytys menisi hukkaan”. Tai jopa liian kokenut johonkin tehtävään. Miettikääpä sitä. Muutamia paikkoja taasen en kyennyt ottamaan vastaan, koska ne olisi pitänyt aloittaa heti, eikä lapselle ollut tuolloin päivähoitopaikkaa. Ei sitä sillä hetkellä voinut ennaltakaan hakea, kun Lahdessa subjektiivinen päivähoito-oikeus oli tuolloin rajattu. Olisihan sitä voinut palkata hoitajan, mutta loppupelissä oma työn tekeminen olisi tehnyt perheen tuloihin ison miinuksen, ja ihan niin innokas veronmaksaja en sentään ollut, että sellaiseen olisin lähtenyt. Maksoinhan sitä paitsi veroja ansiosidonnaisesta työttömyyspäivärahastani.

Hetkittäin kuitenkin huomasin toivottomuutta työnhaussa. Uskoin, etten koskaan pääse töihin. Harmittelin, miksi sain perheenlisäystä kesken määräaikaisen työsuhteen. Olisin varmaan saanut jatkoa ja vakinaistettua paikkani ilman tätä onnellista perhetapahtumaa. Loppujen lopuksi kaikki kääntyi kohdallani hyvin. Sain osaamisellani esimerkiksi luottamustehtävissä osoitettua sellaisia taitoja ja tietoja, joilla pääsin kuin pääsikin takaisin työelämään.

Tiedän, että kaltaisiani on tällaisena silpputyön aikakautena useita. Eikä pelkästään pienten lasten vanhempia, vaan ikään ja taustaan katsomatta kaikenlaisia ihmisiä, joiden into ja motivaatio tehdä mitä tahansa työtä ei vaan riitä, tai on jopa liikaa työnantajille. Nämä ihmiset eivät ansaitse ryhmittelyä yhteen ja samaan ”ne työttömät” lokeroon. (Ja älkää ymmärtäkö niin, että Mikan blogissa olisi näin tehtykään. Siitä kirjoituksesta päässäni syttynyt ajatus työttömien verotuksesta kirvoitti vain ajatteluani tähän, mitä nyt luet.) He ovat yhteiskuntamme kultahippuja. Täynnä intoa, tahtoa ja taitoa. Meidän pitäisi panostaa kaikkemme siihen, että he eivät luiskahda tuon itseänikin höyhenen kevyesti hipaisseen toivottomuuden puoleen, koska sieltä voi toisinaan olla vaikea kammeta ylös, vaikka eteen tuotaisiin kultatarjottimella se unelmien työpaikka, josta se tarmoa täynnä oleva aiempi työnhakija uskalsi vain haaveilla salaa.

Työnhaku se vasta kovaa työtä onkin

Pakko tunnustaa, että olin suht onnellinen määräaikaisen työsuhteeni loppumisesta äitiyslomani aikana. Pääsin jatkamaan mielestäni päivähoitoon laitettavaksi aivan liian pienen ja kehittymättömän lapsen kanssa kotikasvatusta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Lapsi kasvoi ja vei resurssejani niin, ettei työnhaulle jäänyt aikaa eikä voimia. Kun lapsi ei ole päivähoidossa saamassa varhaiskasvatusta ja oppimassa, kuinka toisten kanssa toimitaan, on suositeltavaa hoitaa tätä seikkaa käymällä muunlaisissa avoimissa paikoissa. Tällaisia ovat perhekahvilat, kerhot, ihan vaan leikkipuistot ja niin edespäin. Lisäksi pitää ulkoilla, liikkua, oppia ja kokea kaikenlaista uutta. Ei siinä siis lapsen kanssa aikaa työnhaulle jää. Se kun vaatii keskittymistä. Iltaisin taas alkaa jo itseäkin uuvuttaa päivän touhuilut ja jatkuva läsnäolo niin, ettei ainakaan minulla ajatus toimi mitenkään nokkelasti työhakemuksia ajatellen.

Kerron tässä esimerkin viimeisimmästä työnhausta. Bongattuani työpaikkailmoituksen, käytin ehkä noin tunnin verran hakemuksen laatimiseksi. Konsultoin tuttuja, jotka oikolukivat ja ehdottivat joitain muutoksia ja lisäyksiä. Ehkä aikaa lähetyseen asti meni yhteensä enemmänkin kuin vain tunti. Ja jos työnantaja ei olisi ollut minulle aiemmin edes jollain tasolla tutuksi tullut organisaatio, olisi minulla varmasti mennyt vielä toinenkin tunti, tai ainakin puolikas selatessani heidän viestintäkanaviltaan erilaisia vinkkejä, joita hakemusta laatiessa voisi hyödyntää. Sähköpostin mentyä odoteltiin. Ja tulihan se kutsu haastatteluun. Ja kuten nykyään on monessa paikkaa tapana, tuli soiton perässä sähköpostiin ennakkotehtävän ohjeet materiaaleineen. Lukemista, lukemista ja perehtymistä. Pelkästään postiin tulleita materiaaleja kahlasin ja sisäistin varmaan pari tuntia. Lisäksi pari tuntia vierähti ennakkotehtävän ideoita päässä pyöritellessä, ja muualta niitä varten lisätietoa hankkiessa. Sitten se varsinainen ennakkotehtävä. Olisi tämän kai voinut tehdä rumana A4-paperinakin, mutta päätin ehkä erottua joukosta laatimalla visuaalisestikin mukavan Prezi-esityksen. Tähän luulin upottaneeni kolme tuntia. Flunssa iski tuolloin pahasti päälle, ja nyt kun mietin, että työstin esitystä klo 17-21 välisen ajan vain pienillä juomatauoilla, huomaan kuluttaneeni siihen neljä tuntia. Ehkäpä jos flunssan aiheuttama olotila olisi laskettu pois, pitkää Prezin rakennustaukoa ei olisi ollut ja en olisi niin täydellisyyteen tähtäävä tällaisissa tuotoksissa, olisi tuo aika tosiaan lyhentynyt tuntiin. Omaa tyhmyyttä siis, ja olosuhteiden pakkoa. Kenties jos olisin jo edeltävänä päivänä hoitanut lapsen mummulaan yökyläilemään ja tehnyt esityksen terveenä, olisi sekin vaikuttanut käytettyyn aikaan. No, ennustaja kun en ole, en voi tästä itseäni suuremmin moittia.

Varsinaiseen haastatteluun Helsinkiin kulutin tietty matkoihin edestakaisin sen pari tuntia. Haastattelu itsessän kesti tunnin. Mikäli sikäli onnistuisin, olisi tiedossa jatkohaastattelu toisena päivänä. Ja niin vain tuli kutsu jatkokierroksellekin, heti seuraavaksi päiväksi. Pikaisesti konsultointia taas, mitä haastattelussa tällä kertaa voisi seurata. Miten voisin vielä perehtyä ja mitä kannattaa vielä ”opiskella”. Kaiken kaikkiaan ehkä vielä 2-3 tuntia käytin erilaista tietoa kahlatessani. Mikään ei tuntunut yön pikku tunteina jäävän päähän kunnon särky- ja kuumelääkityksen alla. Ja seuraavana päivänä taas Helsinkiin tunnin matkustus, noin tunnin haastattelu ääni käheänä, nenä aivan tukossa ja pää sellaisessa paineessa, että omat ajatuksetkin lähes kaikuivat. Ja sitten kotiin jännittämään. Tai lähinnä oloaan parantelemaan ja huilaamaan. Että jos tässä nyt laskee tunteja, niin sellaiset arviolta 15-20 tuntia meni tähän yhteen työnhakuun. Ja ”valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”. Jei. Tulin kakkoseksi. Harmi, ettei näistä kakkossijoista saa palkintoja, minulla niitä olisi jo aika liuta. Ne ei lämmitä mieltä, eikä juuri taloakaan. Kaverini toki tsemppasi, että ”Ajattele, olet kuitenkin tullut nyt monta kertaa kakkoseksi eri rekryissä. Et vikaksi, et kolmanneksi tai neljänneksi tai miksikään muuksi vaan kakkoseksi, se on aika hyvin se.” Onhan se, mutta työnhaussa muilla kuin ykkössijoilla ei ole merkitystä. Ehkä se hieman kohottaa itsetuntoa, mutta ei tarpeeksi estääkseen sen hakuun käytetyn ajan ja nähdyn vaivan hukkaan valumisesta aiheutuvan romahduksen. Hetki menee, kun miettii taas seuraavaa yritystä, että miksi vaivautua. Eihän minusta ole kuin kakkossijoille. Mutta niin sitä vaan on pakko yrittää. Ei se helppoa ole. Eikä mielekästä.

Ja jottei tämä kaikki olisi näinkään helppoa, on valtiomme päätöksentekijät päättäneet kaikessa viisaudessaan, että työttömien tulee tehdä töitä 18 tuntia tai osallistua työttömyyspalveluiden tarjontaan viiden päivän ajan about jonkun kolmen kuukauden työttömyysjakson aikana, TAI MUUTEN (kuulostaa just niin kepiltä porkkanan sijaan) tukea leikataan. Kysynpä vaan, että mistä sen 18h töitä löytää??? Ja kuinka monta tuntia sen hakemiseksi meneekään… Ja että mistä ihmeestä sitä ihminen järjestää lapselleen hoitopaikan siksi aikaa? Huh. Kyllä olen kokoomuslainen ja tiedän, kyseinen puolue siellä istuu päätöksiä tehtailemassa. Mutta, että onko siellä ihan oikeasti mitään todellisuuden tajua tämän päivän työnhausta ja muista arkeen liittyvistä, osin heidän itsensä suunnittelemista arjen haasteista (kuten subjektiivinen hoito-oikeus)??? Tai saahan sitä tilattua kotiinkin lastenhoitajan, mutta kyllä se tulee sitten niin kalliiksi jo, että mieluummin antaa leikata sen rangaistusprosentin tuestaan pois. Ja minä kun luulin, että kaikenlaisia loukkoja tässä yritetään purkaa. Päinvastoin. Ihan lähtökohtaisestikaan ei kaikkia työttömiä voi laittaa samalle viivalle. Se on silkkaa typeryyttä, mutta harva sitä ymmärtää, ennenkuin itse kokee. Onneksi noilla maamme ykköspäättäjillä ei sellaista ole sopeutumiseläke turvanaan tiedossa hetkeen. Tekisi mieli päättää tämä kommarimaisesti VMP lausahdukseen ja irtisanoutua puolueestakin. Mutta eihän se mitään hyödyttäisi. Jatkan tässä siis kohti seuraavia rekrytointeja.

Ai niin ja kritisoijille tiedoksi. Olen hakenut töitä myös kaupan kassalta yms, mutta en pääse edes haastatteluihin asti. Etsivät varmasti pidempiaikaisia työntekijöitä, ja huomaavat, että oma tähtäimeni on toisaalla. Oman fysiikkani tuntien en myöskään viitsi hakea esimerkiksi siivoustehtäviin, sillä muutaman päivän jälkeen jäisin järjettömän kivuliaiden hermopinteideni kera sairaslomalle. Eikä se työnantajaa ajatellen ole kovinkaan kiva kuvio. Toisaalta, kai se kohta on pakko.