Maanantaina vietettiin kansainvälistä biodiversiteettipäivää, eli luonnon monimuotoisuuden päivää. YK kertoo päivän teemasivullaan osuvasti, että “When biodiversity has a problem, humanity has a problem”. Nyt jos koska on aika herätä huomaamaan käsissämme tikittävä aikapommi, esimerkiksi ruoan tuotannon osalta.
Tiesitkö, että yksi kolmesta suupalastamme on riippuvainen hyönteisten pölytystoimista? Pölyttäjien määrä on vähentynyt huolestuttavasti kaikkialla maailmassa, myös Suomessa. Viime vuonna Suomeen on luotiin kansallinen pölyttäjästrategia. Sen tärkeitä kokonaisuuksia ovat muun muassa:
- EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ja sen kautta rahoitettavat ympäristötoimet, mm. kasvipeitteisinä hoidettavat alueet kuten maisema-, monimuotoisuus- ja niittypellot.
- Pölyttäjille soveltuvan monilajisen ravintokasvillisuuden tarjoaminen maatalousympäristöissä ja niiden läheisyydessä sekä haitallisten vieraslajien torjunta.
- Pölyttäjille tärkeiden elinympäristöjen määrän ja laadun parantaminen rakennetuissa ympäristöissä, mm. viheralueilla ja väylien varsilla.
- Pölyttäjille haitallisten kasvinsuojeluaineiden ja biosidien vaikutusten vähentäminen.
- Pölyttäjien elinvoimaisuutta metsissä lisäävien lahopuun ja lehtipuiden, etenkin kukkivien puiden, säästäminen ja lisääminen.
Tämä alla oleva kuva on tonttimme vierestä löytyvältä vallilta jo muutaman kesän takaa. Olin yhteydessä kaupungin puutarhuriin, ja kysyin onko näitä ihania kukkia, jotka vilisevät pörriäisistä pakko kaataa leikkureilla maantasalle normaalin “kaksi kertaa kesässä” ohjelman mukaisesti, kun tuota aluetta ei kuitenkaan käytetä mihinkään eikä siinä käyskennellä.
Tällainen “leikkaamattomuus” tulkitaan kaupunkilaisten toimesta usein hoitamattomuudeksi, ja siitä poikii valtavasti kritiikkiä kaupungille. Puutarhuri teki kuitenkin rohkean päätöksen, ja nyt jo kolme kesää on leikkaus suoritettu ainoastaan kesän lopussa kukintojen jo lakastuttua. En tiedä onko tästä tullut kritiikkiä, kenties ei, kun “kokeilu” on jatkunut jo useamman vuoden. Toivoisi tällaista laajennettavan kaupungissa muillekin alueille.
Tässä World Economic Forumin videolla on esimerkiksi esitelty kiva idea bussikatosten ylle rakennettavista pörriäisystävällisistä kukintoalueista. Toimisi varmasti Lahdessakin. Täällä kuitenkin aika usein pelätään valtavaa palauteryöppyä. Viestinnällä ihmisten asenteet ja odotukset kaupunkiympäristön ulkonäköön voivat kuitenkin muuttua varsin nopeastikin, kun ymmärrys siitä, miksi alueita jätetään leikkaamatta maan tasalle, lisääntyy.
Kävin joku aika sitten kuulemassa Helsingin Yliopiston professori Heikki Setälän esitystä liittyen kaupunkiluontoon. Kävi ilmi, että kaupunkiympäristön viheralueiden pirstoutuminen johtaa lajikatoon. Se, että meillä perustetaan niitty sinne, toinen tänne, ei riitä. Tai, että asutuksen keskelle jätettäviä metsäalueita koko ajan pienennetään ja ajetaan tonteiksi kaavaan. Sen lisäksi, että lajikato on todellinen uhka, on metsiköiden ja viheralueiden rooli myös terveyttä edistävä monella tapaa. Esimerkiksi sellaisten päiväkotien lapset, joilla pihassa on luontoa pelkän asfaltin ja hiekan sijaan, ovat vastustuskyvyltään vahvempia. Sama pätee ihan kaikkiin ihmisiin. Maan kuopsuttelu ja metsässä samoilu tekevät terveydelle hyvää, samoin mielelle.
Vaikka me täällä Suomessa ja etenkin Salpausselän harjun kupeessa pidämme luontoamme hyvin metsärikkaana, on kuitenkin karu fakta, että Lahden metsät sitovat vain noin reilu 10% liikenteen CO2-päästöistä. Joko metsää tarvitaan paljon lisää, tai liikennettä on vähennettävä radikaalisti jos haluamme saada tämän osaltamme balanssiin.
Kaavoituksellakin on merkittävä rooli kaupunkiluonnon kehityksessä. Onko esimerkiksi Renkomäessä tarpeen kaataa metsää uusien omakotitalojen tieltä? Eikö meidän pitänytkään ryhtyä rakentamaan ylöspäin?
Kaavoittamiseen ja kaupunkisuunnitteluun liittyy myös kustannuksia. Hulevesiratkaisut yhtenä esimerkkinä. Setälän mukaan hehtaarin kokoisen viheralueen euromääräinen arvo pelkästään hulevesien imeyttämisessä on Lahdessa vuositasolla noin 200 000 euroa. Kun siis rakennetaan ja pinnoitetaan maata, on sadevesi ohjattava yleensä maan alle hulevesiverkostoon, kun sitä imevää luontoaluetta ei enää ole. Hehtaarin kokoisen alueen osalta tämä siis maksaa kaupungille rakentamis- ja ylläpitokustannuksineen noin 200 000 euroa vuodessa.
Mitä tästä kaikesta siis opimme? Kaupunkiluontoympäristön suunnittelussa ja hoitotoimien toteutuksella on valtava merkitys meidän terveyteen, meidän ravinnon saantiin ja myös verovaroin kustannetun yhteiskunnan talouteen.